OS: Keskiyön kukka

Kipu. Se säteili tällä hetkellä pitkin jokaista raajaani.
    Hengitin. Niin minua oli opetettu tekemään.
    Ajattelin. Ajattelin iloisia asioita, koska joku oli kertonut sen auttavan.
    Huusin. Huusin vierasta huutoa, jota en ollut kuullut koskaan ennen.
    Lapsi, minun lapseni. Tuo elämän ilo ja valo, niin kaikilla oli tapana sanoa.
    Mutta tällä hetkellä tuo lapsi tuotti minulle vain suunnatonta tuskaa yrittäen repiä sisuskaluni tuhansiksi palasiksi. Ensimmäinen synnytys, se oli kuulemma aina pahin. Puristin lujaa vieressäni istuvan siskoni kättä ja yritin katsella ohi viliseviä maisemia, peltoja silmän kantamattomiin. Onneksi sairaala oli lähellä, ajattelin, mutta jostain kumman syystä oloni ei silti tuntunut yhtään sen helpommalta.
    "Aja nyt hemmetti soikoon kovempaa!" kiljuin veljelleni, joka istui kuljettajan paikalla. Tunsin, kuinka jalkani olivat vielä lapsivedestä märät. Yritin kuivata niitä hihallani, en tiedä miksi. Suljin silmäni toivoen, että kipu jättäisi minut jo rauhaan, että lapseni vain uisi tiensä ulos kohdustani ilman tuskaa ja ponnisteluja. Tiesin toiveeni turhaksi.
    Auto pysähtyi ja siskoni auttoi minut ulos. Huusin, kiljuin, karjuin. Älä koske. Selviäisin kyllä itsekin. Tiesin valehtelevani.
    Oli jo pimeää, kello löisi kohta yksitoista. Olin aina halunnut lapseni syntyvän päivällä, näkevän kauniit auringonsäteet ensimmäisellä hengenvedollaan. Juuri nyt en olisi voinut vähempää asiasta välittää.
    Sain alleni pyörätuolin, käveleminen oli mahdotonta. Supistukset loppuivat taas hetkeksi, ja saatoin hengittää syvään. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Nautin kivuttomasta matkastani sairaalan yläkerrokseen, synnytysosastolle. Minut sullottiin valkoiseen huoneeseen, puhtaaseen sänkyyn. Supistukset alkoivat taas. Huusin. Toivottavasti en herättänyt alakerran syöpäpotilaita.
    Sänkyni vierelle oli yhtäkkiä ilmestynyt lääkäri. Hän kysyi jotakin - ilmeisesti minulta - mutta en osannut vastata. Kohta olisi jo aika, kuulin hänen sanovan hetken aikaa tutkittuaan. Tästä tulisi nopea synnytys. Olin iloinen.
    "Kuuntele", siskoni sanoi. ”Tiedän, että se on vaikeaa, mutta sinun pitää totella lääkärin ohjeita. Ponnista, kun pitää ponnistaa ja älä ponnista, kun ei saa ponnistaa. Älä luovuta". Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Enhän minä ollut edes kuullut puoliakaan siitä, mitä lääkäri oli minulle äsken sanonut.
    "Jos minä en selviä tästä, pidä lapsestani huolta", sain sanottua lopulta käheästi. Mieleeni oli painunut syvät jäljet niistä luennoista, joita lääkiksessä olin joutunut kestämään. Yli 45-vuotiailla on kaksinkertainen riski kuolla synnytyksessä. Kuolla. Synnytyksessä. Yli 45-vuotiailla. Minä täyttäisin ensi viikolla 46.
    "Höpsis, älä sano noin", siskoni naurahti yrittäen keventää tunnelmaa. Hän sääli minua, näin sen hänen silmistään. Niin syvät, tummat, surulliset.
    Lääkäri tuli takaisin ja tiesin, että kohta alkaisi se kauhein tuska. Tunsin sen lähestyvän minua. Ympärilläni oli joukko ihmisiä. Joukko, jossa olivat kaikki paitsi se yksi. Se yksi, joka tämän tuskan minuun laittoikin. Hän oli kotona oman perheensä kanssa. Minä en ollut osa sitä, en kuulunut siihen.
Ponnistin, lääkäri käski tehdä niin. Sattui, sattui ihan suunnattoman paljon. Huusin, huusin jo tutuksi tullutta huutoa. En tiennyt, olinko ollut sairaalassa kymmenen minuuttia vai tunnin. Vuorokaudelta se oli tuntunut, mutta tiesin ajantajuni hämärtyneen.
    "Paljonko kello on?" sain huudettua oman huutoni yli. Siskoni katsoi minua ihmeissään, miksi halusin tietää kellonajan tälläisenä hetkenä. En halunnutkaan, halusin vain muuta ajateltavaa. Olin sekaisin kipulääkkeistä, kyllä he ymmärtäisivät. Kipulääkkeistä, jotka eivät tuntuneet auttavan tippaakaan.
    "Se on kaksikymmentä vaille kaksitoista", veljeni lopulta kertoi minulle. Kiitos.
Ponnistin toisen kerran, kolmannen, neljännenkin. Pää kuulemma näkyi jo. Hiuksiakin oli muutama, kuulin siskoni kiljahtavan innoissaan. Hiuksia? Minä vähät välitin siitä, olisiko lapseni kalju vai ei. Luuliko hän todella, että minua kiinnosti. Ei, halusin vain kuulla, että tämä painajainen olisi jo kohta ohi ja saisin pidellä kaunista lastani sylissäni - hiuksilla tai ilman.
    Enää yksi ponnistus ja se olisi siinä, kuulin lääkärin sanovan kannustavasti. Pötypuhetta, olin katsonut niin monta synnytysvideota, että tiesin lääkärien hokevan tuota ainakin viiden viimeisen ponnistuksen ajan. Jokainen kehoni solu huusi väsymystä ja minun pitäisi vielä ponnistaa kerran. Viisi kertaa. En halunnut, mutta en saanut luovuttaa, enhän?
    Seuraava minuutti meni sumussa, en nähnyt enkä kuullut mitään. Kipu ja kipulääkkeet olivat hämärtäneet tajuntani. Ristiriitaista. Pian tunsin kuitenkin valtavan helpotuksen, ihanan kivuttoman aallon vierivän ylitseni, ja kuulin ihanan lapsen - minun lapseni - itkun. En nähnyt häntä, hetken jo pelkäsin, ettei kaikki olisi kunnossa. Hätäännyin. Pian lääkäri kuitenkin kääntyi minuun päin pidellen maailman suloisinta olentoa käsivarsillaan.
    "Tyttövauva, syntynyt tasan kello 00:00", lääkäri sanoi ja hymyili lämpimästi. Hän asetti tytön varovasti syliini ja käski tukea päätä.
    "Rakas tyttöni, keskiyön kukka", kuiskasin hiljaa ja painoin huuleni hellästi hänen otsalleen.

Luku 3 (osa 2) - Snappy Snack Shack

Saavuimme bilepaikalle. Niin kutsutulle bilepaikalle. Kuvailisin paikkaa enemmänkin sanoilla saastainen, ällöttävä ja ehdottomasti remontin ja sisustuksen tarpeessa oleva. Ihmisiä oli kymmeniä ja koko käytävä oli täynnä tupakansavua. No, sellaisia opiskelija-asuntolat kai olivatkin. Odotin kyllä vähän enemmän näiltä kuuluisilta Remingtonin yliopiston bileiltä – vähän enemmän kuin huoran näköisiä naisia ja nurkassa paneskelevia pariskuntia. No, kokemus se tämäkin oli.
    ”Terve vaan, leidit. Heittäkää takkinne lattialle”, kolmekymppisen näköinen tänään-minä-saan-ilmeellä hymyilevä kundi sanoi, kun olimme päässeet käytävän poikki kai jonkinnäköiseen oleskeluhuoneeseen. Huoneessa oli biljardipöytä, jota ainakin tällä hetkellä käytettiin johonkin aivan muuhun kuin biljardinpeluuseen. Yritin kuvitella huoneen ilman roskia, kaikkia näitä ihmisiä ja inhottavia hajuja. Se olisi saattanut olla jopa kotoisa. Koko talo oli hyvin vanha, ja sen kyllä huomasi, mutta jotenkin romanttisen vanhanaikaisella tavalla. Jos siis kuvitteli sen siistinä ja tyhjillään. Tämän tyylisen olohuoneen minä haluaisin omaan kotiini, ajattelin hymyillen.
    ”Veronica, tässä on Brett”, tänään-minä-saan-kundi jatkoi keskeyttäen haaveiluni. Kävi pian ilmi, että Heather oli ilmeisesti mainostanut minua tälle Brett -nimiselle herralle aivan kuin alennusporsaankyljystä halpis-marketeissa sunnuntaiaamuisin, mahtavaa.
    ”Erinomaista”, Brett sanoi katsoen minua kuin pikkulapsi lahjapakettejaan jouluaamuna. Hän supatti jotain tänään-minä-saan-kundin korvaan ja molemmat hihittivät mittaillessaan minua ja Heatheriä katseillaan. He ilmeisesti odottivat saavansa meiltä tänään. Heatheriltä ehkä, minulta ei todellakaan.

Seisoskelin seinän vieressä siemaillen – enemmänkin ahmien – kaljaa jättimäisestä tuopista Brettin seisoessa vierelläni tuijottaen minua kuin kiimainen sonni lisääntymisaikana. Minua ahdisti kaikki ne ihmiset, äänet, hajut, Brett ja toisissaan kyhnäävät pariskunnat. Yritin vain pysyä poissa tieltä kitaten sisuskaluihini viinaa ja odottaen, että Heather olisi valmis lähtemään helvettiin tästä paikasta. Toivottavasti hän oli paremmassa ajokunnossa kuin minä, sillä olin aika varma, että ajaisin päin puuta, jos minut nyt päästettäisiin rattiin. Voisin tosin ajaa päin puuta ihan selvinkin päin, niin olemattomat ajotaitoni olivat.
    En todellakaan ollut juttelutuulella, mutta Brett yritti epätoivoisesti saada minua kiinnostumaan hänestä. Tavallaan minua jopa säälitti hänen epätoivoisuutensa. Hän höpötti jotain pääaineesta ja kyseli kaikkea, mikä ei häntä edes oikeasti kiinnostanut. Kai se oli vain rutiini, jonka hän oli tottunut tekemään saadakseen tytön kanssaan sänkyyn.
    Jossain kauempana näin Heatherin ja toisen kundin suutelevan. Tai no, pikemminkin sitä voisi kutsua toistensa naamoille kuolaamiseksi. Kundi yritti keksiä Heatherille kaiken maailman kohteliaisuuksia, jotta Heather suostuisi ties mihin. Ja olihan hänen pakko suostua, meidän koulullamme oli maine... no, ei-pihtailevana, ja siitä maineesta kuulemma piti pitää kiinni. Ilman sitä, pääsyt tälläisiin super hienoihin ja loistokkaisiin Remington bileisiin ei tulisi kuuloonkaan. Pinnallista etten sanoisi.
    Brettin mennessä hakemaan meille lisää juotavaa – mikä ei luultavasti ollut ollenkaan järkevää jo pienestä humaltuneisuudestani johtuen – päätin karata rakennuksen toiseen päähän, josta löysinkin lopulta mukavan sohvan. Yllätyksekseni olin löytänyt sen ennen yhtäkään kiimaista pariskuntaa, joten uskalsin jopa istuutua sille. Jossain kaukana sisuskaluissani tunsin huonon olon aallon saapuvan, mutta otin silti kulauksen edessäni seisovalta yksin jätetyltä olut-paralta. Joku ei ollut juonut sitä loppuun, joten minun oli vain pakko tehdä se, vai mitä? Ei tuoppia noin vain saanut jättää juomatta, yritin vakuutella itselleni ottaen toisenkin hörpyn.
    Ja juuri mukavan asennon saatuani, Brett ilmestyi sermin takaa virne naamallaan ja istuutui viereeni. Hän ilmeisesti luuli, että olin etsinyt meille oivan panopaikan ihan vain häntä varten.
    ”Mitenkäs pikku cheerleaderini jakselee?” hän aloitti tullen samalla lähemmäs minua. Yritin mennä kauemmas, mutta hän huomasi yritykseni ja laittoi kätensä ympärilleni yritten pitää minut kiinni itsessään. Tunsin huono olon olevan jo lähellä eikä tuo minua lähentelevä karvainen hyypiö auttanut asiaa tippaakaan.
    ”Tiedän, ettei tiedän koulussanne ole tapana pihtailla”, Brett jatkoi.
    ”En voi kovin hyvin”, yritin sanoa, mutta Brett ei tuntunut kuulevan yhtään mitään. Hänen pelkkä katseensakin huusi vain seksiä, seksiä ja vielä vähän lisää seksiä. Hyi helvetti, että minua ällötti hänen kaltaisensa pillun perässä hiihtäjät.
    ”Tehdään se tässä sohvalla, niin se on jännittävämpää”, Brett jatkoi ehdotteluaan innostuneena. Pyristelin pois hänen otteestaan ja hypähdin seisomaan. Pysyin vielä jopa pystyssäkin!
    ”Tiedätkös, minulla on valmis puhe tuollaisille tyypeille...”, aloitin, mutta Brett päätti keskeyttää minut jälleen:
    ”Säästä puheesi jollekin muulle, minä haluan vain päästä panemaan.” Hän meni makaamaan sohvalle malttamattoman näköisenä ja ilmeisesti edelleenkin odottaen minun hyppäävän mukaan. Mikä idiootti. Olen aina sanonut, että itsevarmuus on seksikästä, mutta tämä ei ihan ollut sitä, mitä ajoin sanoillani takaa.
    Häivyin nopeasti paikalta jättäen Brettin rannalle ruikuttamaan ja päätin etsiä Heatherin, sillä halusin täältä pois ja äkkiä. Hoipertelin takaisin oleskeluhuonetta päin, kun yhtäkkiä tunsin pahan olon aallon rantautuneen satamaansa. Yritin pysyä koossa ja etsin Heatheriä panikoivalla katseellani. Vähän ajan päästä näin hänet Brettin luona katsellen minua. Hän lähti kävelemään käytävää pitkin minua päin vihaisena ja tiesin laatan lisäksi Heatherin saarnan olevan tulossa.
    ”Mikä sinua vaivaa? Brett sanoi, että pihtailet”, Heather huusi raivoissaan selvästi pelätän omankin maineensa olevan pilalla.
    ”Minulla on tosi paha olo, voisimmeko jo lähteä?” yritin avuttomana ruikuttaa, mutta Heather ei osoittanut ymmärryksen tippaakaan.
    ”No emme todellakaan voi!” hän raivosi takaisin entistä vihaisempana.
Yhtäkkiä tunsin oksennuksen tulevan - ja minnekäs muuallekaan kuin Heatherin kengille. Hänen ilmeensä oli kyllä näkemisen arvoinen. Punatut huulet vääntyivät ympyrän muotoiseksi aukoksi ja hän näytti siltä kuin olisi itsekin voinut oksentaa siihen samaan paikkaan, ei hänkään nimittäin täysin selvinpäin näyttänyt olevan. No, ainakin minulla oli nyt parempi olo!
   Heather otti kiinni hiuksistani ja raahasi minut ulos koko rakennuksesta. Edes ihanan raikas ulkoilma ei tehnyt oloani fyysisesti eikä liiemmin henkisestikään yhtään paremmaksi. Tiesin tehneeni pahan virheen, en ainoastaan oksentaessani Heatherin viidensadan dollarin kengille, vaan myös silloin kun kieltäydyin Brettin ei-niin-kohteliaaseen pyyntöön seksistä.
    ”Senkin typerä ämmä!” Heather aloitti ja tajusin, että monista vihanpuuskista huolimatta en koskaan ollut nähnyt hänen menettävän totaalisesti malttiansa.
   ”Helvetin narttu!” annoin samalla mitalla takaisin enkä tuntenut tippaakaan omantunnon tuskia.
    ”Et ollut mitään, ennen kuin tapasit minut! Leikit barbeilla Betty Finnin kanssa ja myit keksipaketteja ovelta ovelle!” Hmm, no tottahan tuokin oli, ajattelin virne naamallani, kun Heather jatkoi vaahtoamistaan:
   ”Minä toin sinut yliopistobileisiin ja missä on kiitokseni? Käytävän matolla ja Pradan kengilläni!”
   ”Nuole sieltä vain, oksennat kuitenkin kaiken ulos sormet-kurkkuun-laihdutusmenetelmälläsi!” tokaisin näppärästi takaisin.
   ”Maanantaina olet vainaa. Kerron kaikille tästä illasta. Vaihtaisit koulua, Westerburgiin et kelpaa”, hän sanoi lopulta pelottavan rauhallisesti ja tiesin hänen tarkoittavan joka ikistä sanaa. Heather pystyi tekemään kenestä tahansa koko koulun pilkan kohteen. Ja niin paljon kuin vihasinkin tuota ihmistä enkä enää halunnut olla hänen kaltaisensa, suosio oli koulussamme aika hemmetin tärkeä asia. Ilman sitä, et ollut mitään.

OS: Mä hajosin ja mä itkin

En ole ikinä oikeen harrastanu tota novellien kirjottamista, mutta tossa yks päivä päätin kokeilla ja tällänen siitä sitte synty. En myöskään ole ikinä ennen kirjoittanut mitään tämän tyylistä, joten antakaa armoa! :'D Kaikki kommentit ja kritiikki ovat kuitenkin enemmän kuin tervetullutta!

Mä hajosin ja mä itkin

Se oli kesä -98. Me oltiin rakastuneita, eikä voitu pitää näppejämme saatika sitte silmiämme erossa toisistamme. Päivät kulu kaupungilla ja rannan auringossa, yöt hikisten lakanoiden välissä. Me elettiin unelmaa. Me tiedettiin, että meillä olis aikaa vaan se kesä, ja se kesä oli omistettu henkeen ja vereen vaan meille. Ei me haluttu ajatella tulevaa, sitä mustaa möykkyä, jonka me kuitenkin tiedettiin odottavan jossain päin tulvaisuutta. Me elettiin joka päivä toisillemme. Se oli rakkautta.

Kaikki alko, ku kesän ekana päivänä mulle iski ihan hitonmoinen jäätelönhimo. Sotkin pyörälläni ainakin sen viis kilsaa kaupunkiin päin, missä olis lähin – ja ainoa – jätskikiska. Asteita oli päälle kolmekymmentä ja olin ihan varma, et kuolisin perille päästyäni. Olin mä varmasti aikamoinen näky, tukka likasena ja meikit hien voimasta naamalle valunneina. Mut mä en välittäny, niin paljon mä sitä jäätelöä halusin.
   Iskin pyörän katukivetykseen ja hyppäsin lennosta pois pyörän selästä. Ei se rikki menis, ajattelin miettien niitä kaikkia kovakouraisia otteita, joilla olin tuota pyörää sen pitkän eliniän aikana kohdellu. Kiskalla oli jonoa, mahtavaa. Asetuin kiltisti sen hännille ja yritin pyyhkiä silmäkulmastani mustaa kajaalia edes vähän siistimpään kuosiin. Mua ärsytti etten ollut pakottanut Katjaa ja Lissua tänne kitumaan mun kanssa.
   Mietin kuumeisesti, ottaisinko sitruuna-lakua vai toffeejäätelöä. Se taisi olla vaikein päätös pitkään aikaan. En mä ikinä kantanu huolta mistään, se ei vaan ollut mulla tapana. Mutta kun kyse oli jäätelöstä, piti harkita tarkkaan ja huolella. Koko reissu olisi hukkaan heitetty, jos tajuaisin mansikkatötterö kädessä halauavanikin rommirusinaa. Valinnanvaikeuden edessä ajattelin tarkistaa olisko mulla kolikoita kahteen palloon. Kerranhan sitä täällä vaan eletään, isällä oli aina tapana sanoa. Ujutin käteni taskuun, johon olin tunkenut kukkaroni viimeisine kolikkoineen – tai johon olin ainakin luullut tunkevani ne. Juuri nyt käteni haroi paniikissa vain tyhjää taskua, kolikoista ei ollut tietoakaan. Voi hemmetin hemmetti, mä ajattelin. Olin ihan varma, että olin ottanut ne mukaan. Käännyin nopeasti lähteäkseni takaisin pyörälle ja törmäsin yllättäen johonkin, tai pikemminkin johonkuhun. Ja tuolla jollakulla näytti olevan minun kukkaroni kädessä.
   ”Anna tänne se senkin varas! Näytät sen verran rikkaalta, että ois sulla itelläkin varaa ostaa oma jäätelös!” huusin tuohtuneena ja repäisin kukkaron pojan kädestä.
   ”Olin just tuomassa tätä sulle. Pyöräilin sun perässä tänne ja näin ku tää tippu sulta”, poika vastasi naurahtaen ihmetellen raivonpuuskaani.
   ”Ai sitä ollaan varkaan lisäksi vielä stalkkerikin?” tokaisin sarkastisesti jo vähän rauhottuneena. Ei noin söpölle vain pojalle voinut olla vihainen.
Siinä mä seisoin, meikit pitkin naamaa ja tukka sekaisin tuijottamassa syötävän hyvännäköstä kundia häveten silmät päästäni. Siitä häpeästä se kaikki alko.

Ei menny ku muutama viikko ja me oltiin rakastuneita. Kaikkihan meille nauro, ja sano ettei se tuu kestämään. Mut mä tiesin niiden olevan väärässä. Tää kestäis läpi minkä tahansa, oli se sitte raivoova mutsi ja teinien seksivalistus. Se kuulostaa kliseiseltä, mut me oltiin luodut toisillemme. Me ei eletty unelmaa, me elettiin elämää. Ihan oikeeta elämää eikä mitään kermakakku-hattara-unelmia. Me oltiin omia itsejämme – kustiin vessanovi auki ja riideltiin siitä, kumpi pesee pyykit. Mut se oli just sitä, mitä mä halusinki. Ei tekopyhää teeskentelyä, ei hienostelua. Kuka muka on väittänyt ettei voisi olla umpirakastunut arkeensa, sillä sitä mä olin. Enkä koskaan ollut tai tulisi olemaan onnellisempi. Kaikki oli tässä, kaikki oli nyt.
   Mut olishan mun pitänyt tietää ettei kukaan ansainnut tollasta onnea, että joku tulis ja ottais sen multa pois ennemmin tai myöhemmin. Ja mun kohdalle se valitettavasti tapahtu ennemmin.

Oli meiän kuukausipäivä ja me oltiin just vietetty ihana päivä pyöräillen ympäri kyliä. Aurinko oli paistanu kilpaa meiän hymyjen kanssa ja kaikki oli hyvin, kaikki oli niin kuin pitikin. Illalla me poikettiin sen kämpille niin ku meillä oli joka päivä tapana tehä, istua sen pikkuyksiössä ja kuunnella vanhoja kasetteja mankasta. Niin me tehtiin tälläki kertaa.
   Se otti mut sen viereen ja katto mua hellästi niillä sen sinisenharmailla silmillä. Se katto niin syvälle, että olin varma, että se näkis mun sielun jokasen sopukan ja salaisimman piilopaikan.
   ”Emilia...”, se sano hitaasti enkä tienny, mitä odottaa. ”Mun täytyy kertoo sulle jotaan.” Tiesin, ettei tollanen lause ikinä luvannut hyvää, sen verran mä kuitenkin antiromantikkona olin kattonu romanttisia komedioita.
   ”Mä oon sairas”, se lopultaki sano pitkän hiljaisuuden jälkeen.
   ”Miten niin sairas?” kysyin hämmentyneenä ehkä maailman tyhmimmän kysymyksen. Ihan terveeltä se oli viime päivät vaikuttanut.
   ”Niinku... tosi sairas, mä en elä enää pitkään”, se sai lopultaki sanottua. Ei elä enää pitkään? Mitä se oikeen höpötti? Meillähän oli kaikki hyvin ja me oltiin yhdessä. Mehän selvittäis mistä vaan, niin me oltiin sovittu, ajattelin kummastuneena.
   ”Mä en nyt yhtään ymmärrä, mitä sä yrität sanoa”, intin vastaan enkä suostunut hyväksymään sanoja, jotka niin selvästi olin jo kerran kuullut.
   ”Mä yritän sanoa, että mä hitto soikoon kuolen kohta, Emilia! Mitä ymmärrettävää siinä oikeen on?” se alko yhtäkkiä huutamaan ja näin siinä yhtäkkiä uuden puolen, pelon. Mä katoin sitä silmiin ihan hiljaa monta minuuttia. Tai ehkä vain pari sekuntia, mutta minuuteilta se meistä molemmista tuntu. Hiljalleen sen sanat uppos mun tajuntaan ja mä hajosin. Mä hajosin ja mä itkin, itkin koko yön.

Hautajaiset oli elokuun vikana viikonloppuna. Mä en menny, Joonas oli aina vihannu hautajaisia. Sen mielestä ne oli tekopyhiä rahojenryöstö -juhlia, ihan niinku häätki. Me oltiin sovittu, ettei ikinä pidettäis niitä, mentäis vaan maistraattiin parin frendin saattueessa.
   Se oli sanonu viettävänsä koko elämänsä mun rinnalla, ja niin se tekiki. Se sano et me kestettäis läpi kiven ja jään, ja niin me kestettiin. Se ei ikinä ollut valehdellu mulle. Mut sitä mä en tajunnu, et kuolema ois tuhat kertaa vahvempi ku kivi ja jää. Ja sen läpi me ei kestetty.

Luku 3 (osa 1) - Snappy Snack Shack

Matkalla Remingtonin yliopiston bileisiin. Tapa, tai pikemminkin riitti, jolla Heather testasi oliko joku tarpeeksi hyvä hänen porukkaansa. Ann ja Lisa olivat ainoat, jotka tähän asti olivat päässet Heatherin mukana yliopistobileisiin ja nyt oli minun vuoroni. Kai tämä pitäisi ottaa jonkinlaisena kunniana, mutta jostain syystä en vain ollut enää niin innostunut näistä bileistä ja tästä ”kunniasta”.
    Ennen juhlien alkamista Heather halusi pysähtyä Snappy Snack Shack -kioskilla. Neiti täydelliselle oli ilmeisesti tullut nälkä, ja kukapa muukaan olisi ollut parempi vaihtoehto ruuanhakureissulle kuin hänen oma pikku palvelijansa – minä. Nousin siis autosta ja yritin pysyä Heatherin minulle valitsemilla korkokengillä pystyssä. Niillä käveleminen ja samaan aikaan hyvältä näyttäminen oli taas aivan eri juttu, johon vain harvat ja valitut (eli Heather) pystyivät. Jos osaisin itse kävellä niillä, saattaisin jopa näyttää hyvältä; päälläni on tiukka musta haalari, tummat hiukseni laskeutuvat kiharrettuina olkapäilleni ja meikkini oli kerrankin onnistunut yllättävän hyvin. Siitä huolimatta jäin Heatherin ja hänen vartaloaan nuolevan punaisen mekkonsa varjoon. No, olin jo tottunut siihen.
    ”Maustettuja maissipähkinöitä!” kuulin Heatherin huutavan pää auton ikkunasta ulos työnnettynä. Hän onnistui näyttämään seksikkäältä jopa siinä asennossa. Myönnettäköön, että osa vihastani häntä kohtaan oli vain puhdasta kateutta. Mutta vain pieni osa.
    Snappy Snack Shackissä ei näyttänyt olevan muita. Se oli ainoa puoti Ohion tässä osassa, josta sai oikeasti hyvää kahvia. Paikka oli muutenkin yllättävän kodikas bensikseksi. Seinät olivat vähän tylsän harmaat, mutta niillä roikkui erilaisia erikoisen näköisiä mainostauluja. Tilaa oli tarpeeksi, mutta samalla tarpeeksi vähän, joten siellä oli mielestäni aina ollut mukavaa ja turvallisen tuntuista. Kukaan muu ei ikinä nähnyt paikan viehätystä minun lisäkseni, olihan se kuitenkin loppujen lopuksi vain aivan tavallinen kioski karkkeineen ja kahveineen.
    Näin maissipähkinät kassan luona, joten hoipertelin sinne. En ikinä ollut itse pitänyt niistä, mutta ne olivat Heatherin lemppareita, ja Heatherhän sai mitä halusi. Aivan kuten jonkun öky miljonääri-isän jo kolmi vuotiaana pilalle lellitty kakara. Ferrareita ja luppakorvakaneja jo ennen kuin lapsi osasi edes puhua. Mihin tämä maailma on oikein menossa, mietin katkerana siitä etten ikinä ollut saanut lapsena haluamaani kania joululahjaksi.
    Kuulin oven avautuvan takanani jonkun muun astuessa sisään. Jo askelista osasin arvella, kuka tuntematon kulkija takanani mahtoikaan olla.
    ”Meinaatko ostaa Super Chungeja?” kuulin tutun äänen kysyvän takanani. Jason Dean. Vaihdoin naamalleni viileästi hymyilevän, mutta lempeän katseen ja hengitän syvään.
    ”En, mutta jos käyttäydyt hyvin, saat ostaa minulle jäähilejuoman”, vastasin kääntyessäni häneen päin. Hei, minähän osasin melkein flirttailla! En tosin yhtä hyvin kuin Jason.
    ”Sinä se et ainakaan ujostele uusien tuttavuuksien kanssa”, jatkoin parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen.
    ”Olen tottunut uusiin ihmisiin. Minua on aina raahattu paikasta toiseen”, hän vastasi mystisen surullisen näköisenä. ”Dallas, Baton Rouge, Vegas, Ohion Sherwood... Yksi asia kaikissa niissä on ollut hyvää. Kaikkialla on Snappy Snack Shackejä. Kinkku-juustovoileipä mikroon vain ja herkku on valmis. Se pitää minut järjissäni.” Naurahdin, ja kysyn vain ”niinkö”, koska en tiennyt mitä muutakaan sanoa tai tehdä. Olin jotenkin lumoutunut hänen outoudestaan, tavasta jolla hän veti minua minua pelottavasti puoleensa. Ehkä hänen uskomattomalla komeudellaankin oli osansa asiaan. Hän väisteli katsettani juuri sopivasti saadakseen minut kiinnostumaan itsestään koko ajan enemmän ja enemmän. Tämä jätkä todella tiesi, mistä nainen hullantuu. Hyvän ulkonäön lisäksi hänellä oli jotenkin samaan aikaan möreä, mutta kirkas ääni, sellainen josta varmasti kaikki kundit ja kundien kimmakaverit unelmoivat. Mutta suurin plussa, joka vei voiton kaikista edellä mainituista, oli se, että hän vihasi Heatheriä ja hänen porukkaansa yhtä syvästi kuin minäkin. Ja hän oli varmasti ainoa koko koulusta minun lisäkseni.
    ”Se, mitä teit tänään ruokalassa, oli aika vakavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman ei-vakavalta. Vakavuuttani vähensi varmasti myös se, että olin napannut käteeni kirsikan makuisen toffeenauhan, jota mutustin olevinaan seksikkäästi.
    ”Niin no, ääripäät tekevät vaikutuksen”, hän vastasi. No, ainakin minuun se teki vaikutuksen. Ei kuka tahansa uskaltanut uhmata koulun komeimpia älykääpiöitä – Ramia ja Kurtia. ”Halusitko kirsikan vai kokiksen makuisen jäähilejuoman?” hän jatkoi vaihtaen puheenaihetta ennen kuin ehdin vastata hänelle.
    ”Kirsikan.” Kirsikan ja sinut, lisäsin mielessäni.
    Ostettuaan minulle kirsikanmakuisen jäähilejuoman hän saattoi minut ulos ja muistin Heatherin odottavan minua. Odottakoot. Omapahan oli syynsä, kun pisti minut hakemaan hänen sapuskoitansa.
    Pysähdyimme vanhan ja likaisen näköisen moottoripyörän vierelle. Jasonin istuttua sille, tajusin sen kuuluvan hänelle, mahtavaa! Olin aina pitänyt niin sanotuista ”pahoista pojista”.
    ”Hieno pyörä”, päätin tokaista. Omaperäistä.
    ”Luontaisetu isäni rakennusfirmalta. Olet varmasti nähnyt firman mainoksen”, hän sanoi kuin moottoripyörä luontaisetuna olisi aivan tylsää ja kaikinpuolin normaalia.
    ”Dean... Omistaako isäsi Big Bud Dean Constructionin?” kysyin hämmentyneenä. Big Bud Dean Construction oli tunnettu, hyvin iso firma, jonka alaa olivat kaikenlaiset raivaus-, purku-, ja räjäytystyöt. Jokainen amerikkalainen tiesi firman!
    ”Muuttaminen on varmasti rankkaa”, jatkoin vakavampaan sävyyn tajuttuani ettei Jason ollut yhtä innoissani kuin minä.
    ”Ihmisten elämät ovat niin tasaisia. Onko sinun elämäsi sitten täydellistä?” hän selvästikin halusi vaihtaa puheenaihetta. Kaiken tuon ulkokuoren alla olikin herkkä ja haavoittunut poika. Kuinka suloista.
    ”Tottakai...”, vastasin sarkastisesti. ”Olen nytkin menossa yliopistobileisiin.” Katsahdin autoon, jossa Heather odotti selvätikin kärsimättömänä. Töötätköön hän auton torvea minkä ehtii, mutta minulla on juttu kesken erittäin hyvännäköisen kundin kanssa enkä aio Heatherin pilata sitä, ajattelin päättäväisenä. Silti tuo torven ääni palautti minut takaisin maanpinnalle ja kiirehdin jatkamaan:
    ”Ei, ei se täydellistä ole. En oikein pidä ystävistäni”, sanoin ja väänsin suuni väkinäiseen hymyyn. Ilmaisu ”en oikein pidä ystävistäni” oli kyllä todellista vähättelyä. Tunsin enemmän samaistumista ja yhteenkuuluvuutta kohta jo lopussa olevaan jäähilejuomaani kuin Heatheriin.
    ”Minäkään en järin paljoa heistä pidä”, Jason sanoi ja huokaisi syvään. Näin hänen yrittävän pitää suurimman osan mölyistä mahassaan, olivathan Heather kumppaneineen vielä toistaiseksi ystäviäni. Ja vielä pieni osa minusta halusi olla niin kuin hän. Jason ei näyttänyt pitävän siitä seikasta, joten yritin epätoivoisesti sössöttäen korjata tilanteen:
    ”Se on vähän niin kuin työ. He ovat työkavereitani ja työmme on vain olla suosittuja sun muuta...”
    ”Taitaa olla loman paikka”, hän vastasi ja sytytti tupakan liioitellun hitaasti.
    Kyllä. Oli aika pitää taukoa Heatheristä ja keskittyä oman elämäni elämiseen. Kiitos ideasta Jason.

2. Luku (osa 2) - Jason Dean

”Aiotko syödä tämän? Mitä poikaystäväsi sanoi, kun muutit?” Ram vittuili Jason Deanille tunkien sormensa siihen ällöttävään kouluruuaksikin kutsuttuun limamössöön. ”Vastaa mulkku!” Kurt lisäsi hänen mielestään hyvinkin uhkaavaan ja pelottavaan sävyyn. Jason vain katsoi noita kahta idioottia alta kulmiensa eikä vaivautunut vastaamaan. Häntä huvitti Kurtin ja Ramin machoilu, ainoa pelottava asia heissä oli Kurtin isot jalat ja Ramin ruma pärstä. Ilman baseball takkeja heitä ei edes tunnistaisi koulun suosituimmiksi jalkapallonpelaajiksi. Heissä oli suurin piirtein yhtä paljon munaa kuin sokeassa koiranpennussa, ei siis järin paljoa.
    ”Ram, eikö ruokalassa olekin homokielto?” Kurt virnuili ottaen sormensa pois limamössöstä pyyhkien sen liioitellun hitaasti Jasonin naamaan.
    ”Kusipäille on silti avoimet ovet, vai?” Jason vastasi hymy naamallaan. Hän tiesi, että saisi Kurtin ja Ramin helposti ärsyyntymään, siihen ei todellakaan paljoa vaadittu. Nytkin heidän kasvoillaan oli erittäin hämmentyneet, mutta vihaiset ilmeet. He eivät olleet tottuneet ykkösluokkalaisiin, jotka hyppivät heidän nenillensä.
    ”Mitä sanoit, mulkku?” Ram kysyi raivoissaan.
    ”Toistan,” Jason sanoi rauhallisesti hymyillen ja nousi ylös. Hän veti taskustaan paukkupanoksilla ladatun käsiaseen ja painoi liipasinta. Painoi toisenkin kerran. Ensimmäisellä kerralla osoittaen Ramia, toisella kerralla Kurtia. Hah, pelästyttipähän heidät sen verran pahasti etteivät vähään aikaan varmasti tule aukomaan päitään. Ja Jason Deanille ei todellakaan kannattanut aukoa päätään. Ei ainakaan kahdesti.

”Ei häntä potkita pois, erotetaan vain viikoksi”, Ann totesi hänelle tuttuun rauhalliseen, mutta iloiseen sävyyn, kun puhuimme Jasonista ja koulun ruokalassa sattuneesta ampumisvälikohtauksesta. Jason oli todellakin säikäyttänyt kaikki minut mukaan lukien, kun olin kuullut laukauksen lähdettyäni ruokalasta. Kaikki olivat huojentuneita kuullessaan, että hän käytti vain paukkupanoksia. Muuten hänet erotettaisiin kokonaan enkä näkisi häntä enää ikinä.
    Olimme pelaamassa Heatherin, Lisan ja Annin kanssa krokettia takapihallani. Sitä he aina tulivat pelaamaan meille, sillä muilla ei ollut siihen tarvittavia välineitä. Lisäksi se oli ainoa syy miksi he ylipäätään vaivautuivat meille asti. Ehkä minun pitäisi hävittää koko kroketinpeluu -välineet, ettei Heather tunkeutuisi elämäni lisäksi kotiininkin.
    ”Hän käytti oikeaa asetta, linnaan vain”, Heather sanoi ilkeästi. Juuri sellainen repliikki, jota häneltä saattoi odottaa. Hän ei ikinä toivonut mitään hyvää yhtään kenellekään tai millekään, paitsi tietenkin itselleen. Hän ei edes pitänyt koiranpennuista. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen, joka ei pidä koiranpennuista on joko julma tai hullu. Ja kappas vain, Heather oli niitä molempia!
    ”Nehän olivat paukkupanoksia”, yritin puolustella tulevaa unelmieni prinssiä, vaikka tiesin, että oli täysin turhaa asettua Heatheriä vastaan. Ennen en olisi tässä tilanteessa sanonut mitään, mutta nyt olin jo lopen kyllästynyt nuolemaan Heatherin persettä yrittäen olla niin kuin hän. Ehkä juuri sen takia olin alkanut ärsyttää Heatheriä normaalia enemmän. Nytkin hän katseli minua ilkeästi alta kulmiensa heilutellen kirkkaanpunaista krokettimailaansa. Ehkä hän oli huomannut pienen sisäisen kapinani häntä vastaan. Oli miten oli, haluaisin vain haistattaa hänelle pitkät ja alkaa elää omaa elämääni. Se oli helpommin sanottu kuin tehty.
    ”Jason vain pilasi parit boxerit, ei ehkä edes sitä. Lähtevätkö pissaringit valkaisemalla?” Yritin tehdä koko Jasonin ampumistapauksesta vitsin. No, ainakin Ann ja Lisa nauroivat vaikkakin Heatherin tympääntyneen ilmeen nähdessä hekin hiljenivät varsin nopeasti. Oli se outoa kuinka yhden ihmisen vaikutus muihin voi olla niin suuri, että sillä saisi koko kaupungin hiljaiseksi.
    Heather löi punaista palloaan – koska Heatherin oli aina saatava olla punainen – ja osui suoraan Lisan vihreään palloon.
    ”Lyötkö kahdesti, vai krokkaatko?” Lisa kysyi aivan kuin pelkäisi Heatherin lyövän häntä itseään. Sekään ei tosin ollut mahdoton ajatus. Pelko saada mailasta päähän oli täysin aiheellista ottaen huomioon Heatherin tämän hetkisen ärsyyntymisen määrän.
    ”Mikä sinua vaivaa, Lisa? Söitkö aivokasvainta aamupalaksi? Ensin halusit punaisen pallon, vaikka tiedät, että se on aina minulla. Tottakai minä krokkaan idiootti”, Heather sanoi ääni vielä kurissa pysyen, mutta selvästi raivoissaan. Hän laittoi pallonsa Lisan palloon kiinni ja krokkasi tämän ainakin kymmenen metrin päähän kivisen suihkulähteemme taakse, josta Lisa ei varmana saisi sitä ihan heti takaisin peliin mukaan. Pihamme oli kuin viidakko, äiti oli viime vuonna lievästi sanottuna hieman innostunut kasveista ja kaiken maailman suihkulähde-härpäkkeistä. Harmi vain, että hän oli jättänyt keskelle pihaa tilaa kroketin pelaamiselle ihan vain minun ja ”ystävieni” vuoksi.
    Heatheristä huomasi etten ollut vielä yltänyt aivan hänen suosituimpien listalle. Ennen sinne pääseminen oli jokaisen suurin unelma minut mukaan lukien. Eikai minulle ollut vain tapahtunut sellainen pieni asia nimeltä aikuistuminen? Kauneuden, suosion, rahan ja ennen kaikkea Heatherin arvostus oli vaihtunut itsenäisyyden ja oman järjen arvostamiseen. Harmi vain, että olin jo vaihtanut vanhat hyvät ystäväni, kuten Betty Finnin, koulun ärsyttävimpiin kukkoilijoihin. Betty oli paras ystäväni yläasteella, hän oli oikeasti ja ennen kaikkea rehellisesti mukava ihminen. Kaipasin niitä aikoja aina välillä.
    ”Sinun vuorosi, Lisa,” Heather jatkoi pilkallisesti. Lisa katsoi häntä kuin alkaisi itkemään – voi tyttöparkaa, hän oli aina ollut jotenkin niin herkkä Heatherin vittuilulle. Toisaalta, sitä piti vain kestää, jos halusi kuulua Heatherin johtamaan ”koulun vaikutusvaltaisimpaan porukkaan”. Näin silti Lisassa jotain, mitä hän ei ollut vielä näyttänyt muille, jonkin sisäisen voiman, jolla hän vielä joskus tulisi olemaan Heatherin yläpuolella, ehkä jopa kukistamaan tämän.
    ”Ei tule onnistumaan!” Ann huuteli Lisalle kaikkea muuta kuin kannustavasti, kun Lisa asteli pallonsa luo. Lisa veti syvään henkeä, löi, katsoi pallonsa ensin pompahtavan suihkulähteestä pihamme isoon koivuun ja siitä suoraan Heatherin pallon viereen. Osui ja upposi. Heatherin ilme oli näkemisen arvoinen. Vaikken kroketista välittänytkään, tämä oli kaikkien aikojen paras ottelu. En ikinä muutenkaan ollut ymmärtänyt lajin viehätystä, lyödään palloa toisensa perään muovisten tikkujen lävitse. Juuri sopivan yksinkertaista ottaen huomioon Heatherin vähäisten aivosolujen määrän. Hah.

Jason Dean

2. Luku (osa 1)
Jason Dean

Tuntui, että tämän päivän ruokatunti olisi kestänyt ikuisuuden. Ehkä se kestikin, ehkä olin ajautunut painajaiseen, joka ei tulisi ikinä päättymään. Kuinka dramaattista.
    Katsoin kelloa toiveikkaana ja ilokseni tajusin välituntia olevan jäljellä enää vaivaiset viisi minuuttia. Mutta vielä ennen sitä riemun hetkeä, jolloin kellot soisivat vihaisesti ja käskisivät joka ikisen tunnilleen, Heather oli käskenyt minun ja Annin hakemaan hänen ruokalaan jääneen takkinsa. Ja koska en todellakaan ollut väittelytuulella, tein työtä käskettyä ja hipsin nöyrästi Annin kanssa ruokalaan päin. Tai no, jos rehellisiä ollaan, ainoa asia joka esti minua uhmaamasta Heatherin käskyä, oli se, että heti jättimäiseen ruokalaan astuttaessa, oikeassa nurkassa, istuisi se hyvännäköinen uusi kundi ruskeine silmineen ja hiuksineen. Saattoihan hän olla jo liuennut tunnilleen, mutta jokin pikkuinen ääni pääni sisällä sanoi, että hän istuisi siinä edelleen.
    Olin jo kokonaan unohtanut Annin, mutta hänen äänensä sai minut havahtumaan unelmoinnista takaisin tähän hetkeen:
    ”Hei Veronica…” hän aloitti epävarmana vilkuillen ympärilleen aivan kuin olisi aikeissa kertoa jotain, mitä kukaan muu ei saisi missään nimessä kuulla.
    ”Mitä Ann?” kysyin ja mielenkiintoni oli jo valmis kuuntelemaan, vaikka mielikuvitukseni ei ollut vielä päästänyt irti haaveilusta.
    Ann katsoi minua hetken ja olin jo aivan varma, ettei hän sanoisikaan mitään, kunnes hänen suunsa aukeni nopeasti kuiskaukseen:
   ”Mitä mieltä olet Heatheristä? Onko hänestä sinun mielestäsi tullut… no, määräilevä tai jotain?”

   Purskahdin kovaääniseen nauruun, ja jotenkin sain räkätykseni lomasta sanottua:

   ”Ai tullut? Ai määräilevä? Ann, hänhän on aina ollut määräilevä! Hyvin, hyvin lievästi sanottuna. Ja sinä tiedät aivan hyvin, mitä mieltä minä nykyään olen hänestä!”
    ”No, siksi minä kysyinkin… Minusta on vain vaikuttanut siltä, ettet yhtäkkiä haluisikaan olla Heatherin porukassa. Eikä hän aina ole ollut sellainen”, Ann yritti puolustella, mutta näin hänen naamastaan, ettei hän itsekään uskonut tuota paskaa. Ann oli aina ollut vähän hiljaisempi ja siksi pidinkin hänestä paljon enemmän kuin Heatheristä tai Lisasta. Hänessä piili vielä se kahdeksasluokkalainen tyttö, joka ei ikinä halunnut pahaa kenellekään ja pukeutui aina lempiväriinsä – keltaiseen. Halu olla kuin Heather oli vain peittänyt tämän suloisen kiharapäisen tytön hyppysellisellä ilkeyttä ja ylemmyydentunnetta. Minusta tuntui, että Annillakin oli jo ikävä tuota tyttöä.
    ”Ann, älä nyt viitsi olla naurettava! Sano yksikin hyvä asia, jonka Heather on tehnyt.”
    Syntyi hiljaisuus, jonka jälkeen Ann antoi periksi, mutta ei sanonut mitään. Hänen päässään oli vielä järjen ja oman tahdon rippeitä, joita Heather ei ollut ehtinyt varastaa, nyt olin siitä varma. Minusta tuntui, että oma pikkuinen sisäinen kapinani oli tarttunut Anniinkin, eri tavalla vain. Hän halusi pois Heatherin vallasta, mutta minä halusin kukistaa tuon vallan.

   Askelemme kaikuivat jo hiljalleen tyhjenevällä käytävällä, kun muutaman sekunnin hiljaisuus muuttui jo painostavaksi, painostavaksi muutaman kymmenen sekunnin hiljaisuudeksi. Yritin miettiä, mitä Annille voisi sanoa ja mitä ei. Hän kantelisi kuitenkin kaiken sanomani Heatherille, sillä hän oli vielä toistaiseksi Heatherille uskollinen. Tajusin jo sanoneeni vähän liikaa, joten päätin olla sanomatta enää mitään.
    Ikuisuudelta tuntuneen ja läpi lukemattomien lokeroiden ohi kulkemamme matkan jälkeen olimme vihdoinkin ruokalan ovella. Mielestäni katosivat Heather, Heatherin takki, Ann, Lisa ja oikeastaan aika lailla kaikki muukin, kun pysähdyin heti ruokalaan astuttuani. Täysin avoimesti ja häpeilemättä, jäin tuijottamaan Häntä. Omasta mielestäni erittäin seksikkäästi ja flirttailevasti tietenkin, todellisuus oli varmaankin jotain aivan muuta. No, toivottavasti hän osasi arvostaa lievästi sanottuna säälittävää yritystäni yritystäni.
    Ann, joka tuli aivan perässäni, huomasi ilmeisesti tuijotukseni, koska hänen kasvoilleen levisi mairea hymy. Hymy, joka levisi hänen kasvoilleen aina kun oli hänen mielestään hyvä aika parittaa kaksi yksinäistä sielua yhteen.
    ”Et kai kuolaa Veronica?”
    En noteerannut hänen kysymystään millään tavalla, jatkoin vain intensiivistä tuijotustani.
    ”Hän on Jason Dean. Olemme samalla historiankurssilla”, Ann jatkoi.
    ”Viimeisen lounaskyselyn aika”, sanoin hiljaa mielessäni - tai ehkä jopa äänen - lähtiessäni kävelemään poikaa kohti. Kumma kyllä, tuo matka tuntui vieläkin pidemmältä kuin äsköinen matka ruokalaan, vaikka laskujeni mukaan tähän kului askeleita vain seitsemäntoista, ruokalaan tullessa varmasti kymmeniä, ellei satoja kertoja enemmän. Koulumme oli nimittäin hyvin, hyvin iso.
    ”Terve, Jason Dean”, kuului upea aloitusrepliikkini. Ei minua ainakaan rohkeudestani voinut syyttää, täydet pisteet siitä.
    ”Tervehdys vaan”, Jason vastasi pieni hymy huulillaan ja huomasin hänen mittailevan minua katseellaan. Ei sillä ettenkö olisi samaan aikaan tehnyt omia mittailujani. Tummat hiukset vedetty geelillä taakse, tuuheat kulmakarvat, salaperäisesti välkehtivät silmät ja upein hymy koko universumissa (ei myöskään sillä, että olisin nähnyt jokaisen tällä planeetalla elävän ihmisen hymyn, mutta tuosta ei vain yksinkertaisesti voinut pistää paremmaksi).
    Hän vilkaisi nopeasti taakseni jäänyttä Annia ja vain hetkessä hänen hymynsä oli kadonnut. Sen tilalle ilmestyivät kurtistuneet kulmakarvat ja kireäksi viivaksi vetäytynyt suu, kunnes hän hetken hiljaisuuden jälkeen kysyi:
    ”Oletko yksi heistä?”
Hänen ei tarvinnut tarkentaa, mitä tarkoitti ilmaisullaan ”yksi heistä”, sillä hän tiesi aivan hyvin minun tajuavan mitä hän sillä tarkoitti. Hetkeäkään epäröimättä vastasin:
    ”En”, eikä siinä ollut tippaakaan valetta (ainakaan kauheasti). Olin kaikkea muuta kuin yksi heistä, vaikka ei ehkä päälle päin siltä aina näyttänytkään. Hänen ilmeensä viesti, että hän taas puolestaan ei uskonut sanaakaan siitä, mitä sanoin, joten kiirehdin jatkamaan:
    ”Olen Veronica. Veronica Sawyer.” Hän vain nyökkäsi vastaukseksi ja jäi ilmeisesti odottamaan, että jatkaisin upeasti alkanutta puheenvuoroani.
    ”Tämä saattaa vaikuttaa todella tyhmältä kysymykseltä…” aloitin, mutta hän keskeytti:
    ”Tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassakaan.” Hymyilin vain, ja jatkoin tuijottaen suoraan hänen silmiinsä.
    ”Saat 5 000 000 dollaria, mutta avaruusolennot uhkaavat tuhota Maan samana päivänä. Mitä teet?”
   Hetken hän vain tuijotti minua kummastuneen näköisenä, mutta lopulta vastasi:
    ”Tuo oli typerin kysymys, jonka olen ikinä kuullut. Mutta, jos todella haluat tietää, soutaisin keskelle järveä tequila-pullon, saksofonini ja Bachin kanssa.”
    ”Kuinka hienoa”, sain sanottua mielenkiintoni – kerrankin aidon sellaisen - keskeltä. Tältä maapallolta löytyi sittenkin ihmisiä, jotka ovat sekä hyvännäköisiä, hauskoja, että fiksuja. Mahtavaa! Ensimmäisen kerran tämä tuhatpäinen ruokala vaikutti jotenkin viihtyisältä ja kotoisalta, kerrankin halusin jäädä sen ällöttävän ruskeiden seinien sisälle.
    Ja juuri kun aloin miettiä, kuinka tämä hetki oli pelastunut niin täydellisesti muuten pieleen menneen päiväni, Heather laukkaa paikalle. Ilmeisesti hänen tilaamansa takinkuljetuspalvelu oli aivan liian hidas kuljetuksessaan.
    ”Tule jo Veronica!”
    Onneksi juuri nyt kukaan ei voisi enää pilata päivääni, ei edes Heatherin kaakatus.
    ”Nähdään”, tokaisin Jason Deanille idioottimaisen leveästi hymyillen.
    ”Takuulla”, hän vastasi vinkaten silmäänsä, mikä sai minut haukkomaan henkeäni, kiljumaan kuumuudesta ja hyppimään onnellisuudesta. Tietenkin vain vertauskuvallisesti, ulkoisesti pidin viileän imagoni ja kävelin Heatherin perään ulos ruokalasta kiltisti tunnilleni aivan kuin äskeinen tapaaminen olisi ollut minulle vain arkipäivää. Tunsin itseni niin kevyeksi ja iloiseksi, tuntui kuin olisin voinut kikattaa ja höpöttää yhtä paljon kuin jonkin typerän peliohjelman tekorusketuksen ja liian valkaistujen hampaiden omaava juontaja. ”Osallistu peliin niin voit voittaa tämän namupalan, joka tunnetaan myös nimellä Jason Dean! Soita numeroon 696969!”
    Niin iloinen minä olin. Pelottavaa, mutta totta.

Jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään (osa 2)

1. Luku (osa 2) - Jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään

”Annetaan ylimääräiset ruokarahat ihmisille, jotka eivät saa lounasta! Miettikää nyt niitä raukkoja, kodittomia, Afrikan lapsia, jotka joutuvat elämään nälässä ja köyhyydessä…” kuulin Ronin, taas kiljuvan niin kuin eilen, toissapäivänä ja sitä edellisenä päivänä. Jotkut ihmiset eivät sitten millään kyllästy toisten auttamiseen ja hyvien asioiden tekemiseen. Kun nyt edes saisi hoidettua oman itsensä auttamisen ja hyvinvoinnin, niin sitten voisi harkita muiden auttamista.
    ”Onko Afrikassa edes kiitospäivää?” kysyi Ann jälleen kerran tapansa mukaan viisaan kysymykseen, mutta annettakoon se hänelle anteeksi ja pistetään blondiuden piikkiin.
    ”Totta kai. Ja pyhiinvaeltajia, intiaaneja… Sillä mantereella elämä on yhtä juhlaa!” tokaisin näppärästi takaisin ja sain vastaukseksi sarkasmia tihkuvan hymyn.
    ”Arvaa mikä päivä tänään on, Veronica?” Heather kysyi hymyillen malttamattoman näköisenä.
    ”Eikä, lounaskyselypäiväkö?” vastasin enemmänkin kuin kysyin, sillä tiesin tänään olevan taas se päivä kuukaudesta, Heatherin kuuluisa lounaskyselypäivä. Se perinne meillä on ollut niin kauan kuin olemme tässä lukiossa olleet. Ainoa asia, mikä siinä vitutti oli se, että emme ikinä kyselleet muilta kuin koulun ”ylempiarvoisilta” (sillä nimellä Heather heitä kutsui) emmekä ikinä esimerkiksi Marthan kaltaisilta tyypeiltä. Aivan kuin he eivät kävisi tätä koulua, aivan kuin he eivät Heatherin silmissä edes olisi olemassa.
    ”Mitä siinä kysytään?” ”Niin, mikä se kysymys on Heather?” Ann ja Lisa utelivat malttamattomina kuulostaen aivan pikkulapsilta.
    ”Ei helvetti Lisa, olit vieressä, kun mietin sitä”, Heather ärähti.
    ”Unohdin…” Lisa sanoi aidosti pahoillaan olevan näköisenä Heatherin vielä jatkaessa puheenvuoroaan muutamalla haukkumanimellä ja kirosanoilla. Hänet todellakin sai suuttumaan helposti.
    Nenä pystyssä, rinnat edellä ja silmät tuijottaen jokaista vastaantulijaa mahdollisimman alentuvasti Heather nousi tuolistaan ja lähti kepein askelin kävelemään halki jo tyhjenevän ruokalan. Aivan hänen kannoillaan kulkien vilkaisin – aivan sattumalta tietenkin – taas siihen samaan nurkkapöytään, jossa uusi poika oli istunut, ja istui näköjään vieläkin. Pari vaihdettua hymyä, pari katsetta, muuta emme ehtineet vaihtaa Heatherin jo porhaltaessa lounaskyselylappu kädessään. Ja minun tehtäväni oli vain seurata häntä kuuliaisesti ensimmäiseen pöytään, joten jouduin taas päästämään irti pojan katseesta.
    ”Hei Courtney. Nätti neuletakki”, Heather aloitti mielistelevään sävyyn, vaikka en ikinä ollut tajunnut miksi Heather - lukion kuumin, trendikkäin, suosituin ja hauskin tyttö - mielistelisi yhtään ketään. Pöydässä istui muitakin, mutta ilmeisesti Heather oli liian upea ja hauska ja ihana huomioidakseen enempää kuin yhtä henkilöä kerrallaan.
    ”Kiitos! Ostin sen eilen. Hyvästi kuukausirahat!” Courtney tokaisi hänen mielestään – hihityksestä päätellen - todella hauskaan sävyyn. Heatheriä ei liioin naurattanut, hän näytti siltä kuin ei olisi kuullut Courtneyn vastausta ollenkaan. Luulen, että se oli vain hänen tapansa ilmaista: ”koska olet ihan okei tyyppi, suostun sietämään sinua tämän lukukauden loppuun asti. Ehkä.”
    ”Kuuntele. Voitat 5 000 000 dollaria, mutta samana päivänä kun saat shekin, avaruusolennot sanovat tuhoavansa Maan kahden päivän kuluttua. Mitä teet?”
    Kyllä, Heatherin kysymykset vain paranivat kuukausi kuukaudelta. Mitä tuohonkin voisi vastata?
    ”Helppoa, siirrän shekin isälleni. Hän on osavaltion parhaita pörssimeklareita”, poika, jonka nimeä en luultavasti edes ikinä ollut kuullut, vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman fiksulta, vaikka luulen hänen olevan yksi niistä koulun kundeista, jotka suurin piirtein panivat kaikkea, mikä liikkui.
    ”Jos voittaisin, antaisin rahat kodittomille. Joka sentin”, Courtney vastasi niin läpinäkyvästi kuin vain suinkin oli mahdollista, enkä voinut olla purskahtamatta hysteeriseen nauruun. Keneen tuo paskapuhe muka uppoaisi!
    Heather liukeni paikalta nopeasti – mutta kepeyttään kadottamatta tietenkin – ja katsoi minua vihaisesti.
    ”Jos aiot olla ämmä…” hän aloitti, mutta keskeytin jälleen:
    ”Miksemme vain voisi jutella erilaisille ihmisille? Miksi se on niin vaikeaa?”
    ”Näytänkö joltakin Äiti Teresalta? Jos näyttäisin, silloin voisin puhua nörttipartiollekin!” Heather raivosi ja me molemmat katsahdimme nopeasti niin sanotun ”nörttipartion” pöytään. Yksi heistä purskautti maidot nenänsä kautta ulos huutaen:
    ”Näittekö? Heather katsoi juuri suoraan minuun!” Jotkut sitten osaavat olla niin säälittäviä. Mutta se on kyllä totta, ei Heather kelle tahansa noin vain suo jäätävää katsettaan. Siinäpä on tuollekkin nörtille mietittävää seuraavan kuukauden vietteeksi, jos tietokonepelit ja shakkinappuloiden liikuttelu käyvät liian tylsäksi.
    Heather jatkoi tepasteluaan pitkin ruokalaa ja siirsin katseeni taas häneen:
    ”Eikö sinua yhtään haittaa, että kaikki pitävät sinua leuhkana?”
    ”Ihan kuin välittäisin siitä paskan vertaa! Kaikki haluavat minusta joko ystävän tai panon.” Tuossa Heather osui yllättävän oikeaan. Ja jos hänestä piti jotakin hyvää löytää, ainakin hän itse tiesi olevansa ilkeä ja sydämetön ämmä.
    ”Minua palvotaan ja olen vasta fuksi”, hän jatkoi ja ilmeestään päätellen ei aikonut lopettaa suunvuoroaan vielä siihen: ”Uskomatonta. Olemme menossa Remingtonin yliopiston bileisiin ja minun pitäisi opetella keskustelutaitoja koulun saastojen kanssa!” Heather ei näyttänyt olevan aikeissa antaa minulle suunvuoroa enää tämän päivän aikana, mutta aioin silti pitää tällä kertaa pääni. Ja jos Heather ei suostuisi kyselemään muilta, niin sitten minä tekisin sen.
    Luoden Heatherille vain pienen sarkastisen hymyn, kävelin suoraan nörttien pöytään ja voitokseni huomasin Heatherin seuraavan minua. Hah, kerrankin näin päin!
   Kiersimme lievästi sanottuna hyvin, hyvin erilaisissa porukoissa. Kysyimme jokaiselta saman kysymyksen, mutta saimme hyvinkin toisistaan poikkeavia vastauksia. Miten sen nyt sanoisi, olihan se todella antoisa kokemus… En tiennyt, kuinka erikoisia tyyppejä koulumme onkaan täynnä. Esimerkiksi Ram, lukion kolmatta käyvä poika, joka on suunnilleen yhtä fiksu kuin nuppineuloja iltapalaksi syövä siili - mutta ihmeen suosittu siitä huolimatta - antoi niinkin viisaan vastauksen kuin ”maksaisin Madonnalle miljoonan, että hän istuisi naamalleni.” Kun taas yksi koulun hiippareista vastasi hakevansa leijonan lähimmästä eläintarhasta, laittamalla pommin sen takapuoleen ja kuolevansa sen kanssa. Sentään hieman ymmärrettävämpi kuin Ramin vastaus. Yksi nörteistä taas vastasi: ”Matkustaisin Egyptiin… Tytön kanssa”, ja hymyili hämillään Heatherille palvova katse silmissään. Oi, mitä älykköjä olikaann koulumme täynnä.
    Yhtäkkiä kuulin Kurtin nauravan (tai pikemminkin hirnuvan) ja vilkaistuani koko koulua tärisyttävän äänen suuntaan tajusin hänen pitelevän kädessään Marthan kirjettä. Martha seisoi aivan hänen vieressään hämmentynyt ilme kasvoillaan. Luuliko hän tosiaan, että kirje oli Kurtin kirjoittama? No, jos hän vielä minuutti sitten kuvitteli niin, Kurtin remeä nauru kadotti viimeisetkin toivon rippeet sen raukan pääkopasta.
    Ehkä ensimmäistä kertaa uudessa (eli Heatherin täyteisessä elämässäni) tunsin aidosti sääliä jotakin kohtaan. Kyllä, minua kadutti. Mutta ei, en usko että tekisin toisin, jos saisin uuden mahdollisuuden. Ja mikä kaikkein pahinta, olin jälleen kerran antanut Heatherin manipuloida itseäni. Tai ehkä olin itsekin halunnut sitä, ehkä olin viettänyt jo tarpeeksi aikaa hänen kanssaan voidakseni tulla hänen kaltaisekseen ja paluuta entiseen minuuteeni ei enää olisi.
    Luulen Heatherin huomanneen ilmeeni, sillä hän veti minut sivuun pitääkseen minulle taas saarnan siitä, kuinka olin itse halunnut tätä kaikkea ja blaa blaa blaa… Kunpa voisin olla kuuro vain ihan pikkuruisen hetken ajan.
    ”Halusit koulun vaikutusvaltaisimpaan porukkaan. Jos en jo johtaisi sitä, haluaisin aivan samaa. Älä nyt viitsi Veronica, ennen sinulla oli huumorintajua.” Hmm… Tuon kohdan korjaisin: esitin, että minulla olisi huumorintajua. Esitin, koska todellakin halusin ”koulun vaikutusvaltaisimpaan porukkaan”. Mutta en ole niinkään varma, haluanko sitä enää.

Jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään

Moips! Päätinpä sitten eräiden ihmisten painostuksesta tehdä tämmöösen blogin, jossa aion siis julkaista kirjoittaamaani tarinaa, novellia, romaania, miksikä sitä nyt haluaakin kukin kutsua. Lukuja yritän saada julkaistua suurin piirtein yhden viikossa - kahdessa. Alla tietoa tarinan juonesta!

Tarina kertoo 80-luvun loppupuolen nuorista. Tarina seuraa koulun suosituimman - ja myös ilkeimmän - tyttöporukan elämää, kunnes päähenkilö Veronica tapaa salaperäisen kummallisen, mutta erittäin hyvännäköisen pojan, Jason Deanin. Veronica rakastuu ja lopulta kaksikko alkaa lavastaa itsemurhia. Tarina on täynnä mustaa huumoria ja sarkasmia!

Olen kirjoittanut tämän tarinan elokuvan Heathers pohjalta. Ei, en halua matkia elokuvaa vaan haluan nähdä millainen elokuva olisi kirjoitettuna versiona. Olen tehnyt joitain muokkauksia elokuvaan verrattuna, lisännyt tai poistanut kohtia tai vuorosanoja, muuttanut muutaman nimen. Pääosin tämä on kuitenkin samanlainen kuin elokuvaversiokin.



1. Luku (osa 1) - Jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään

Dear Diary,

Heather sanoi lupaavansa opettaa muille todellisuudentajua. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, hänen mielestään todellisuus imee luusereista mehut: ”jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään”. Kysyin aikooko hän opettaa ihmiset levittämään siipensä ja lentämään. Tapansa mukaan hän vastasi kyllä, ja kerroin hänelle kuinka upea hän on.
    Mitä paskaa puhuinkaan. Olen lopen kyllästynyt tuohon loputtomaan kukkoiluun, ajatukseen kuinka hän on muiden yläpuolella, sillä todellisuudessa hän on vain säälittävä pikku ihminen meidän muiden seitsemän miljardin joukossa. Miksi ihmeessä halusinkaan olla niin kuin hän? Nyt ajatus tuntuu niin kaukaisen typerältä ja sumuiselta, että tekee melkein mieli nauraa. Olivatko Ann ja Lisa olleet joskus samassa tilanteessa? Kiroten Heatheria ja miettien miksi he tähän ryhtyivätkään, miksi ihmeessä he halusivat olla yhtä alhaisia kuin Heather. Sekin ajatus tuntuu oudolta, koska heidän todellinen minänsä on jo kauan sitten hukkunut jonnekin Heatherin juonittelevan ja manipuloivan äänen syövereihin. Mutta uskon, että heillä on vielä toivoa jäljellä. Yritän parhaani mukaan – mutta kenenkään huomaamatta tietenkin – pitää siitä huolta.

Kerrankin oma rauha, ilman niitä kolmea, vain minä ja päiväkirjani… Ja totta kai juuri tuollaisena hetkenä Ann pompsahtaa jostakin paikalle, tietenkin vanavedessään Lisa, jonka kasvoilla – kuten tavallista – kiiltää epämiellyttävän epäilyttävä hymynpilke. Mitä tuon tytön päässä oikein liikkuu? olen niin monesti miettinyt, mutta yhtäkkiä minulle tuli tunne että en ehkä haluaisikaan sitä tietää.
    ”Tule jo Veronica”, Ann sanoi hänelle hyvin tuttuun inisevään, korvia vihlovaan sävyyn.
Soin hänelle ainoastaan vihlovan kylmän katseen, sillä hän tiesi aivan hyvin mitä se tarkoitti, mutta silti jatkoi:
    ”Älä minua syytä, vaan Heatheria. Hän käski raahata perseesi ruokalaan, nyt heti.”
Heather Heather Heather! Luulin, että noilla tytöillä olisi ollut vielä edes pikkuinen tippa omaa järkeä päässään, mutta ei, heidän päänsä oli täytetty Heatherin valheilla, komentelulla, käskyillä ja muulla paskalla, jota Heather ikinä vain keksi heille syöttää. Eivätkä he edes olleet tyhmiä, idiootteja vain.
   ”Hänellä on tärkeää asiaa sinulle, Veronica”, Lisa yritti saada minua taipumaan, ja pakkohan se oli, jos kerran haluan (halusin) olla ”yksi heistä”.
    ”No mennään mennään!” Olihan minun pakko suostua?
    En tajua miten vihani Heatheria kohtaan oli niin äkisti, niin arvaamatta noussut huippuunsa. No, enhän minä hänestä koskaan varsinaisesti ollut pitänytkään, mutta kaikkihan hänestä halusivat joko ystävän tai panon. Ja vain harvat ja valitut saivat mitä halusivat, ja ne jotka eivät sitä saaneet, jäivät joko tyhjin käsin rannalle ruikuttamaan tai pahempi vaihtoehto: saivat Heatherin jo kuuluisaksi tulleen ”tämä-tässä-on-luuseri-ja-inhottavin-koskaan-näkemäni-paskiainen” – leiman otsaansa. Valitse siitä.
    Astelin ruokalaan ja panin merkille, kuinka joka kerta Heatherin ollessa siellä, paikka tuntui oudon pieneltä ja ahdistavalta. Ei sillä etteikö egoni olisi mahtunut samaan huoneeseen hänen kanssaan, se ei vain halunnut olla samassa huoneessa hänen kanssaan.
    ”Hei Heather”, sanoin kuivasti hänen minuun päin käännetylle selälleen ja tarkkailin sen kääntyvän liioitellun hitaasti.
    ”Veronica, vihdoinkin”, vastaus, jota osasinkin jo odottaa.
    Heatherin kultaiset kiharat kimmelsivät ruokalan jättimäisistä ikkunoista tulleesta valosta ja hänen kirkkaanpunainen jalkoja myötäilevä hameensa loi niille upean kontrastin. Hyvä maku vaatteiden suhteen oli kai yksi niistä asioista, joka hänessä niin kaikkia viehätti, pakko myöntää, minua mukaan lukien.
    ”Sain käsiini Kurt Kellyn kirjoittaman kirjeen ja sain hyvän idean…” Heather aloitti ja tiesin, mitä olisi tulossa seuraavaksi. Myönnän, että olen – täysin Heatherin painostuksesta tietenkin – tehnyt muutamia virheitä viime aikoina, kuten esimerkiksi upean käsialan matkimistaitoni ansiosta väärentänyt kirjeitä. Nyt tunsin luissa ja ytimissäni asti, että olisi pitänyt sanoa kamalalle houkutukselle jo ensimmäisellä kerralla ei, myöhäistä se nyt olisi.
    ”Sinun pitäisi väärentää hänen käsialallaan kiimainen viesti, joka sujautetaan Marthalle ja…” En antanut Heatherin puhua loppuun vaan uhmakkaasti keskeytin hänet:
    ”Eihän minulla ole mitään Marthaa vastaan, Heather.”
    ”Eikä puolesta. Siitä tulee hauskaa, hän saa siitä unelmointimateriaalia viikoiksi!”
    Rehellisesti sanottuna en voinut – vakavana pysyvästä naamastani huolimatta – olla nauramatta mielikuvalle, jossa Martha lukisi kirjeen.
    Martha oli yksinäinen, pyöristettynä kaksisataakiloinen, viime vuosikymmenen vaatteita käyttävä, lukion toista luokkaa käyvä tyttö, josta kukaan ei oikeastaan välittänyt. Ja kerrankin Heather oli oikeassa – en liiemmin minäkään.
    ”Ajattelen asiaa”, vastasin, sillä tiesin ettei Heather hyväksyisi vastausta ”ei”, tuskin tämäkään vastaus kelpaisi.
    ”Älä ajattele, vaan toimi.”
    Katsoin Marthaa, joka oli juuri kasaamassa ruokaa lautaselleen. Perunamuusia, kymmenkunta lihapullaa, jotakin mössöä, jonka tarkoituksesta en ollut aivan varma - luultavasti kastiketta, sekä ainoana kasviksena yksinäinen porkkananpala. Säälini tuota tyttöä kohtaan alkoi todella kasvaa, vaikka toisaalta, eihän se minun ongelmani ollut jos hän vielä jonakin päivänä söisi itsensä hengiltä.
    Silmäni siirtyivät takaisin Heatheriin ja huomasin hänen omissaan odottavan katseen. Ei kai siinä muukaan auttanut kuin alistua jälleen kerran hänen ylhäisyytensä tahtoon ja kirjoittaa se helvetin lappu. Voi sitä saatanan manipuloivaa ämmää.
    ”Veronica tarvitsee kirjoitusalustan. Lisa, kumarru.” Ja kuin automaattisesti toimiva robotti, Lisa kumartui Heatherin käskystä.
    Tällä kertaa en suonut Heatherille edes viiltävää katsetta, revin vain kynän hänen pienestä sirosta ja oi, niin kauniista ja kaikin puolin täydellisestä kätösestään ja ryhdyin itse Heatherin ohjaamaksi robotiksi, kun hän alkoi sanelemaan sitä paskaa.
    Katseeni juoksi läpi jättimäistä ruokalaa ja tajusin useiden silmäparien tuijottavan tekemisiämme. Ei sillä etteikö se olisi aivan normaalia ja jokapäiväistä, mutta tänään huomasin nurkkapöydässä jotakin uutta. Siellä istui poika, jota en ennen ollut nähnyt. Yhtä intensiivisesti kuin monet muutkin, hän tuijotti meihin päin (tai ehkäpä vai minuun päin) ja kurtisti kulmiaan tarkkaavaisen näköisenä. Varmaankin uusi tässä koulussa, olisinhan minä noin hyvännäköisen kundin muuten jo bongannut aikoja sitten. Hänen katseensa siirtyi minusta hieman sivuun, ja jos mahdollista, muuttui entistäkin tarkkaavaisemmaksi. Käänsin oman katseeni Heatheriin ja huomasin hänen repäisevän kirjoittamani kirjeen irti vihostansa ja antavan sen Annille. Päättäväisen näköisenä Ann lähti kävelemään ruokalaa pitkin aivan kuin menisi vain hakemaan ruokaa (vaikka kuka järkevä ihminen sitä nyt söisi?) ja samalla taitteli lappusta mahdollisimman pieneksi sujauttaakseen sen Marthan taskuun. Ja eihän Martha tietenkään huomaisi yhtikäs mitään sen tuhannen vaatekerroksensa alta, vaan tallustaisi autuaan tietämättömänä käytävää eteenpäin – josta hän juuri ja juuri mahtui kulkemaan – ja pyllähtäisi vakiopaikalleen ruokalan pimeimpään nurkkaan pehmustetulle tuolillensa. Voi sitä raukkaa, ajattelin, mutta en oikeastaan sen kummemmin alkanut mieltäni asialla vaivaamaan, tehty mikä tehty.