sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään


Moips! Päätinpä sitten eräiden ihmisten painostuksesta tehdä tämmöösen blogin, jossa aion siis julkaista kirjoittaamaani tarinaa, novellia, romaania, miksikä sitä nyt haluaakin kukin kutsua. Lukuja yritän saada julkaistua suurin piirtein yhden viikossa - kahdessa. Alla tietoa tarinan juonesta!

Tarina kertoo 80-luvun loppupuolen nuorista. Tarina seuraa koulun suosituimman - ja myös ilkeimmän - tyttöporukan elämää, kunnes päähenkilö Veronica tapaa salaperäisen kummallisen, mutta erittäin hyvännäköisen pojan, Jason Deanin. Veronica rakastuu ja lopulta kaksikko alkaa lavastaa itsemurhia. Tarina on täynnä mustaa huumoria ja sarkasmia!

Olen kirjoittanut tämän tarinan elokuvan Heathers pohjalta. Ei, en halua matkia elokuvaa vaan haluan nähdä millainen elokuva olisi kirjoitettuna versiona. Olen tehnyt joitain muokkauksia elokuvaan verrattuna, lisännyt tai poistanut kohtia tai vuorosanoja, muuttanut muutaman nimen. Pääosin tämä on kuitenkin samanlainen kuin elokuvaversiokin.



1. Luku (osa 1) - Jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään


Dear Diary,

Heather sanoi lupaavansa opettaa muille todellisuudentajua. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, hänen mielestään todellisuus imee luusereista mehut: ”jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään”. Kysyin aikooko hän opettaa ihmiset levittämään siipensä ja lentämään. Tapansa mukaan hän vastasi kyllä, ja kerroin hänelle kuinka upea hän on.
    Mitä paskaa puhuinkaan. Olen lopen kyllästynyt tuohon loputtomaan kukkoiluun, ajatukseen kuinka hän on muiden yläpuolella, sillä todellisuudessa hän on vain säälittävä pikku ihminen meidän muiden seitsemän miljardin joukossa. Miksi ihmeessä halusinkaan olla niin kuin hän? Nyt ajatus tuntuu niin kaukaisen typerältä ja sumuiselta, että tekee melkein mieli nauraa. Olivatko Ann ja Lisa olleet joskus samassa tilanteessa? Kiroten Heatheria ja miettien miksi he tähän ryhtyivätkään, miksi ihmeessä he halusivat olla yhtä alhaisia kuin Heather. Sekin ajatus tuntuu oudolta, koska heidän todellinen minänsä on jo kauan sitten hukkunut jonnekin Heatherin juonittelevan ja manipuloivan äänen syövereihin. Mutta uskon, että heillä on vielä toivoa jäljellä. Yritän parhaani mukaan – mutta kenenkään huomaamatta tietenkin – pitää siitä huolta.

Kerrankin oma rauha, ilman niitä kolmea, vain minä ja päiväkirjani… Ja totta kai juuri tuollaisena hetkenä Ann pompsahtaa jostakin paikalle, tietenkin vanavedessään Lisa, jonka kasvoilla – kuten tavallista – kiiltää epämiellyttävän epäilyttävä hymynpilke. Mitä tuon tytön päässä oikein liikkuu? olen niin monesti miettinyt, mutta yhtäkkiä minulle tuli tunne että en ehkä haluaisikaan sitä tietää.
    ”Tule jo Veronica”, Ann sanoi hänelle hyvin tuttuun inisevään, korvia vihlovaan sävyyn.
Soin hänelle ainoastaan vihlovan kylmän katseen, sillä hän tiesi aivan hyvin mitä se tarkoitti, mutta silti jatkoi:
    ”Älä minua syytä, vaan Heatheria. Hän käski raahata perseesi ruokalaan, nyt heti.”
Heather Heather Heather! Luulin, että noilla tytöillä olisi ollut vielä edes pikkuinen tippa omaa järkeä päässään, mutta ei, heidän päänsä oli täytetty Heatherin valheilla, komentelulla, käskyillä ja muulla paskalla, jota Heather ikinä vain keksi heille syöttää. Eivätkä he edes olleet tyhmiä, idiootteja vain.

   ”Hänellä on tärkeää asiaa sinulle, Veronica”, Lisa yritti saada minua taipumaan, ja pakkohan se oli, jos kerran haluan (halusin) olla ”yksi heistä”.
    ”No mennään mennään!” Olihan minun pakko suostua?
    En tajua miten vihani Heatheria kohtaan oli niin äkisti, niin arvaamatta noussut huippuunsa. No, enhän minä hänestä koskaan varsinaisesti ollut pitänytkään, mutta kaikkihan hänestä halusivat joko ystävän tai panon. Ja vain harvat ja valitut saivat mitä halusivat, ja ne jotka eivät sitä saaneet, jäivät joko tyhjin käsin rannalle ruikuttamaan tai pahempi vaihtoehto: saivat Heatherin jo kuuluisaksi tulleen ”tämä-tässä-on-luuseri-ja-inhottavin-koskaan-näkemäni-paskiainen” – leiman otsaansa. Valitse siitä.
    Astelin ruokalaan ja panin merkille, kuinka joka kerta Heatherin ollessa siellä, paikka tuntui oudon pieneltä ja ahdistavalta. Ei sillä etteikö egoni olisi mahtunut samaan huoneeseen hänen kanssaan, se ei vain halunnut olla samassa huoneessa hänen kanssaan.
    ”Hei Heather”, sanoin kuivasti hänen minuun päin käännetylle selälleen ja tarkkailin sen kääntyvän liioitellun hitaasti.
    ”Veronica, vihdoinkin”, vastaus, jota osasinkin jo odottaa.
    Heatherin kultaiset kiharat kimmelsivät ruokalan jättimäisistä ikkunoista tulleesta valosta ja hänen kirkkaanpunainen jalkoja myötäilevä hameensa loi niille upean kontrastin. Hyvä maku vaatteiden suhteen oli kai yksi niistä asioista, joka hänessä niin kaikkia viehätti, pakko myöntää, minua mukaan lukien.
    ”Sain käsiini Kurt Kellyn kirjoittaman kirjeen ja sain hyvän idean…” Heather aloitti ja tiesin, mitä olisi tulossa seuraavaksi. Myönnän, että olen – täysin Heatherin painostuksesta tietenkin – tehnyt muutamia virheitä viime aikoina, kuten esimerkiksi upean käsialan matkimistaitoni ansiosta väärentänyt kirjeitä. Nyt tunsin luissa ja ytimissäni asti, että olisi pitänyt sanoa kamalalle houkutukselle jo ensimmäisellä kerralla ei, myöhäistä se nyt olisi.
    ”Sinun pitäisi väärentää hänen käsialallaan kiimainen viesti, joka sujautetaan Marthalle ja…” En antanut Heatherin puhua loppuun vaan uhmakkaasti keskeytin hänet:
    ”Eihän minulla ole mitään Marthaa vastaan, Heather.”
    ”Eikä puolesta. Siitä tulee hauskaa, hän saa siitä unelmointimateriaalia viikoiksi!”
    Rehellisesti sanottuna en voinut – vakavana pysyvästä naamastani huolimatta – olla nauramatta mielikuvalle, jossa Martha lukisi kirjeen.
    Martha oli yksinäinen, pyöristettynä kaksisataakiloinen, viime vuosikymmenen vaatteita käyttävä, lukion toista luokkaa käyvä tyttö, josta kukaan ei oikeastaan välittänyt. Ja kerrankin Heather oli oikeassa – en liiemmin minäkään.
    ”Ajattelen asiaa”, vastasin, sillä tiesin ettei Heather hyväksyisi vastausta ”ei”, tuskin tämäkään vastaus kelpaisi.
    ”Älä ajattele, vaan toimi.”
    Katsoin Marthaa, joka oli juuri kasaamassa ruokaa lautaselleen. Perunamuusia, kymmenkunta lihapullaa, jotakin mössöä, jonka tarkoituksesta en ollut aivan varma - luultavasti kastiketta, sekä ainoana kasviksena yksinäinen porkkananpala. Säälini tuota tyttöä kohtaan alkoi todella kasvaa, vaikka toisaalta, eihän se minun ongelmani ollut jos hän vielä jonakin päivänä söisi itsensä hengiltä.
    Silmäni siirtyivät takaisin Heatheriin ja huomasin hänen omissaan odottavan katseen. Ei kai siinä muukaan auttanut kuin alistua jälleen kerran hänen ylhäisyytensä tahtoon ja kirjoittaa se helvetin lappu. Voi sitä saatanan manipuloivaa ämmää.
    ”Veronica tarvitsee kirjoitusalustan. Lisa, kumarru.” Ja kuin automaattisesti toimiva robotti, Lisa kumartui Heatherin käskystä.
    Tällä kertaa en suonut Heatherille edes viiltävää katsetta, revin vain kynän hänen pienestä sirosta ja oi, niin kauniista ja kaikin puolin täydellisestä kätösestään ja ryhdyin itse Heatherin ohjaamaksi robotiksi, kun hän alkoi sanelemaan sitä paskaa.
    Katseeni juoksi läpi jättimäistä ruokalaa ja tajusin useiden silmäparien tuijottavan tekemisiämme. Ei sillä etteikö se olisi aivan normaalia ja jokapäiväistä, mutta tänään huomasin nurkkapöydässä jotakin uutta. Siellä istui poika, jota en ennen ollut nähnyt. Yhtä intensiivisesti kuin monet muutkin, hän tuijotti meihin päin (tai ehkäpä vai minuun päin) ja kurtisti kulmiaan tarkkaavaisen näköisenä. Varmaankin uusi tässä koulussa, olisinhan minä noin hyvännäköisen kundin muuten jo bongannut aikoja sitten. Hänen katseensa siirtyi minusta hieman sivuun, ja jos mahdollista, muuttui entistäkin tarkkaavaisemmaksi. Käänsin oman katseeni Heatheriin ja huomasin hänen repäisevän kirjoittamani kirjeen irti vihostansa ja antavan sen Annille. Päättäväisen näköisenä Ann lähti kävelemään ruokalaa pitkin aivan kuin menisi vain hakemaan ruokaa (vaikka kuka järkevä ihminen sitä nyt söisi?) ja samalla taitteli lappusta mahdollisimman pieneksi sujauttaakseen sen Marthan taskuun. Ja eihän Martha tietenkään huomaisi yhtikäs mitään sen tuhannen vaatekerroksensa alta, vaan tallustaisi autuaan tietämättömänä käytävää eteenpäin – josta hän juuri ja juuri mahtui kulkemaan – ja pyllähtäisi vakiopaikalleen ruokalan pimeimpään nurkkaan pehmustetulle tuolillensa. Voi sitä raukkaa, ajattelin, mutta en oikeastaan sen kummemmin alkanut mieltäni asialla vaivaamaan, tehty mikä tehty.