Jason Dean

2. Luku (osa 1)
Jason Dean

Tuntui, että tämän päivän ruokatunti olisi kestänyt ikuisuuden. Ehkä se kestikin, ehkä olin ajautunut painajaiseen, joka ei tulisi ikinä päättymään. Kuinka dramaattista.
    Katsoin kelloa toiveikkaana ja ilokseni tajusin välituntia olevan jäljellä enää vaivaiset viisi minuuttia. Mutta vielä ennen sitä riemun hetkeä, jolloin kellot soisivat vihaisesti ja käskisivät joka ikisen tunnilleen, Heather oli käskenyt minun ja Annin hakemaan hänen ruokalaan jääneen takkinsa. Ja koska en todellakaan ollut väittelytuulella, tein työtä käskettyä ja hipsin nöyrästi Annin kanssa ruokalaan päin. Tai no, jos rehellisiä ollaan, ainoa asia joka esti minua uhmaamasta Heatherin käskyä, oli se, että heti jättimäiseen ruokalaan astuttaessa, oikeassa nurkassa, istuisi se hyvännäköinen uusi kundi ruskeine silmineen ja hiuksineen. Saattoihan hän olla jo liuennut tunnilleen, mutta jokin pikkuinen ääni pääni sisällä sanoi, että hän istuisi siinä edelleen.
    Olin jo kokonaan unohtanut Annin, mutta hänen äänensä sai minut havahtumaan unelmoinnista takaisin tähän hetkeen:
    ”Hei Veronica…” hän aloitti epävarmana vilkuillen ympärilleen aivan kuin olisi aikeissa kertoa jotain, mitä kukaan muu ei saisi missään nimessä kuulla.
    ”Mitä Ann?” kysyin ja mielenkiintoni oli jo valmis kuuntelemaan, vaikka mielikuvitukseni ei ollut vielä päästänyt irti haaveilusta.
    Ann katsoi minua hetken ja olin jo aivan varma, ettei hän sanoisikaan mitään, kunnes hänen suunsa aukeni nopeasti kuiskaukseen:
   ”Mitä mieltä olet Heatheristä? Onko hänestä sinun mielestäsi tullut… no, määräilevä tai jotain?”

   Purskahdin kovaääniseen nauruun, ja jotenkin sain räkätykseni lomasta sanottua:

   ”Ai tullut? Ai määräilevä? Ann, hänhän on aina ollut määräilevä! Hyvin, hyvin lievästi sanottuna. Ja sinä tiedät aivan hyvin, mitä mieltä minä nykyään olen hänestä!”
    ”No, siksi minä kysyinkin… Minusta on vain vaikuttanut siltä, ettet yhtäkkiä haluisikaan olla Heatherin porukassa. Eikä hän aina ole ollut sellainen”, Ann yritti puolustella, mutta näin hänen naamastaan, ettei hän itsekään uskonut tuota paskaa. Ann oli aina ollut vähän hiljaisempi ja siksi pidinkin hänestä paljon enemmän kuin Heatheristä tai Lisasta. Hänessä piili vielä se kahdeksasluokkalainen tyttö, joka ei ikinä halunnut pahaa kenellekään ja pukeutui aina lempiväriinsä – keltaiseen. Halu olla kuin Heather oli vain peittänyt tämän suloisen kiharapäisen tytön hyppysellisellä ilkeyttä ja ylemmyydentunnetta. Minusta tuntui, että Annillakin oli jo ikävä tuota tyttöä.
    ”Ann, älä nyt viitsi olla naurettava! Sano yksikin hyvä asia, jonka Heather on tehnyt.”
    Syntyi hiljaisuus, jonka jälkeen Ann antoi periksi, mutta ei sanonut mitään. Hänen päässään oli vielä järjen ja oman tahdon rippeitä, joita Heather ei ollut ehtinyt varastaa, nyt olin siitä varma. Minusta tuntui, että oma pikkuinen sisäinen kapinani oli tarttunut Anniinkin, eri tavalla vain. Hän halusi pois Heatherin vallasta, mutta minä halusin kukistaa tuon vallan.

   Askelemme kaikuivat jo hiljalleen tyhjenevällä käytävällä, kun muutaman sekunnin hiljaisuus muuttui jo painostavaksi, painostavaksi muutaman kymmenen sekunnin hiljaisuudeksi. Yritin miettiä, mitä Annille voisi sanoa ja mitä ei. Hän kantelisi kuitenkin kaiken sanomani Heatherille, sillä hän oli vielä toistaiseksi Heatherille uskollinen. Tajusin jo sanoneeni vähän liikaa, joten päätin olla sanomatta enää mitään.
    Ikuisuudelta tuntuneen ja läpi lukemattomien lokeroiden ohi kulkemamme matkan jälkeen olimme vihdoinkin ruokalan ovella. Mielestäni katosivat Heather, Heatherin takki, Ann, Lisa ja oikeastaan aika lailla kaikki muukin, kun pysähdyin heti ruokalaan astuttuani. Täysin avoimesti ja häpeilemättä, jäin tuijottamaan Häntä. Omasta mielestäni erittäin seksikkäästi ja flirttailevasti tietenkin, todellisuus oli varmaankin jotain aivan muuta. No, toivottavasti hän osasi arvostaa lievästi sanottuna säälittävää yritystäni yritystäni.
    Ann, joka tuli aivan perässäni, huomasi ilmeisesti tuijotukseni, koska hänen kasvoilleen levisi mairea hymy. Hymy, joka levisi hänen kasvoilleen aina kun oli hänen mielestään hyvä aika parittaa kaksi yksinäistä sielua yhteen.
    ”Et kai kuolaa Veronica?”
    En noteerannut hänen kysymystään millään tavalla, jatkoin vain intensiivistä tuijotustani.
    ”Hän on Jason Dean. Olemme samalla historiankurssilla”, Ann jatkoi.
    ”Viimeisen lounaskyselyn aika”, sanoin hiljaa mielessäni - tai ehkä jopa äänen - lähtiessäni kävelemään poikaa kohti. Kumma kyllä, tuo matka tuntui vieläkin pidemmältä kuin äsköinen matka ruokalaan, vaikka laskujeni mukaan tähän kului askeleita vain seitsemäntoista, ruokalaan tullessa varmasti kymmeniä, ellei satoja kertoja enemmän. Koulumme oli nimittäin hyvin, hyvin iso.
    ”Terve, Jason Dean”, kuului upea aloitusrepliikkini. Ei minua ainakaan rohkeudestani voinut syyttää, täydet pisteet siitä.
    ”Tervehdys vaan”, Jason vastasi pieni hymy huulillaan ja huomasin hänen mittailevan minua katseellaan. Ei sillä ettenkö olisi samaan aikaan tehnyt omia mittailujani. Tummat hiukset vedetty geelillä taakse, tuuheat kulmakarvat, salaperäisesti välkehtivät silmät ja upein hymy koko universumissa (ei myöskään sillä, että olisin nähnyt jokaisen tällä planeetalla elävän ihmisen hymyn, mutta tuosta ei vain yksinkertaisesti voinut pistää paremmaksi).
    Hän vilkaisi nopeasti taakseni jäänyttä Annia ja vain hetkessä hänen hymynsä oli kadonnut. Sen tilalle ilmestyivät kurtistuneet kulmakarvat ja kireäksi viivaksi vetäytynyt suu, kunnes hän hetken hiljaisuuden jälkeen kysyi:
    ”Oletko yksi heistä?”
Hänen ei tarvinnut tarkentaa, mitä tarkoitti ilmaisullaan ”yksi heistä”, sillä hän tiesi aivan hyvin minun tajuavan mitä hän sillä tarkoitti. Hetkeäkään epäröimättä vastasin:
    ”En”, eikä siinä ollut tippaakaan valetta (ainakaan kauheasti). Olin kaikkea muuta kuin yksi heistä, vaikka ei ehkä päälle päin siltä aina näyttänytkään. Hänen ilmeensä viesti, että hän taas puolestaan ei uskonut sanaakaan siitä, mitä sanoin, joten kiirehdin jatkamaan:
    ”Olen Veronica. Veronica Sawyer.” Hän vain nyökkäsi vastaukseksi ja jäi ilmeisesti odottamaan, että jatkaisin upeasti alkanutta puheenvuoroani.
    ”Tämä saattaa vaikuttaa todella tyhmältä kysymykseltä…” aloitin, mutta hän keskeytti:
    ”Tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassakaan.” Hymyilin vain, ja jatkoin tuijottaen suoraan hänen silmiinsä.
    ”Saat 5 000 000 dollaria, mutta avaruusolennot uhkaavat tuhota Maan samana päivänä. Mitä teet?”
   Hetken hän vain tuijotti minua kummastuneen näköisenä, mutta lopulta vastasi:
    ”Tuo oli typerin kysymys, jonka olen ikinä kuullut. Mutta, jos todella haluat tietää, soutaisin keskelle järveä tequila-pullon, saksofonini ja Bachin kanssa.”
    ”Kuinka hienoa”, sain sanottua mielenkiintoni – kerrankin aidon sellaisen - keskeltä. Tältä maapallolta löytyi sittenkin ihmisiä, jotka ovat sekä hyvännäköisiä, hauskoja, että fiksuja. Mahtavaa! Ensimmäisen kerran tämä tuhatpäinen ruokala vaikutti jotenkin viihtyisältä ja kotoisalta, kerrankin halusin jäädä sen ällöttävän ruskeiden seinien sisälle.
    Ja juuri kun aloin miettiä, kuinka tämä hetki oli pelastunut niin täydellisesti muuten pieleen menneen päiväni, Heather laukkaa paikalle. Ilmeisesti hänen tilaamansa takinkuljetuspalvelu oli aivan liian hidas kuljetuksessaan.
    ”Tule jo Veronica!”
    Onneksi juuri nyt kukaan ei voisi enää pilata päivääni, ei edes Heatherin kaakatus.
    ”Nähdään”, tokaisin Jason Deanille idioottimaisen leveästi hymyillen.
    ”Takuulla”, hän vastasi vinkaten silmäänsä, mikä sai minut haukkomaan henkeäni, kiljumaan kuumuudesta ja hyppimään onnellisuudesta. Tietenkin vain vertauskuvallisesti, ulkoisesti pidin viileän imagoni ja kävelin Heatherin perään ulos ruokalasta kiltisti tunnilleni aivan kuin äskeinen tapaaminen olisi ollut minulle vain arkipäivää. Tunsin itseni niin kevyeksi ja iloiseksi, tuntui kuin olisin voinut kikattaa ja höpöttää yhtä paljon kuin jonkin typerän peliohjelman tekorusketuksen ja liian valkaistujen hampaiden omaava juontaja. ”Osallistu peliin niin voit voittaa tämän namupalan, joka tunnetaan myös nimellä Jason Dean! Soita numeroon 696969!”
    Niin iloinen minä olin. Pelottavaa, mutta totta.

Jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään (osa 2)

1. Luku (osa 2) - Jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään

”Annetaan ylimääräiset ruokarahat ihmisille, jotka eivät saa lounasta! Miettikää nyt niitä raukkoja, kodittomia, Afrikan lapsia, jotka joutuvat elämään nälässä ja köyhyydessä…” kuulin Ronin, taas kiljuvan niin kuin eilen, toissapäivänä ja sitä edellisenä päivänä. Jotkut ihmiset eivät sitten millään kyllästy toisten auttamiseen ja hyvien asioiden tekemiseen. Kun nyt edes saisi hoidettua oman itsensä auttamisen ja hyvinvoinnin, niin sitten voisi harkita muiden auttamista.
    ”Onko Afrikassa edes kiitospäivää?” kysyi Ann jälleen kerran tapansa mukaan viisaan kysymykseen, mutta annettakoon se hänelle anteeksi ja pistetään blondiuden piikkiin.
    ”Totta kai. Ja pyhiinvaeltajia, intiaaneja… Sillä mantereella elämä on yhtä juhlaa!” tokaisin näppärästi takaisin ja sain vastaukseksi sarkasmia tihkuvan hymyn.
    ”Arvaa mikä päivä tänään on, Veronica?” Heather kysyi hymyillen malttamattoman näköisenä.
    ”Eikä, lounaskyselypäiväkö?” vastasin enemmänkin kuin kysyin, sillä tiesin tänään olevan taas se päivä kuukaudesta, Heatherin kuuluisa lounaskyselypäivä. Se perinne meillä on ollut niin kauan kuin olemme tässä lukiossa olleet. Ainoa asia, mikä siinä vitutti oli se, että emme ikinä kyselleet muilta kuin koulun ”ylempiarvoisilta” (sillä nimellä Heather heitä kutsui) emmekä ikinä esimerkiksi Marthan kaltaisilta tyypeiltä. Aivan kuin he eivät kävisi tätä koulua, aivan kuin he eivät Heatherin silmissä edes olisi olemassa.
    ”Mitä siinä kysytään?” ”Niin, mikä se kysymys on Heather?” Ann ja Lisa utelivat malttamattomina kuulostaen aivan pikkulapsilta.
    ”Ei helvetti Lisa, olit vieressä, kun mietin sitä”, Heather ärähti.
    ”Unohdin…” Lisa sanoi aidosti pahoillaan olevan näköisenä Heatherin vielä jatkaessa puheenvuoroaan muutamalla haukkumanimellä ja kirosanoilla. Hänet todellakin sai suuttumaan helposti.
    Nenä pystyssä, rinnat edellä ja silmät tuijottaen jokaista vastaantulijaa mahdollisimman alentuvasti Heather nousi tuolistaan ja lähti kepein askelin kävelemään halki jo tyhjenevän ruokalan. Aivan hänen kannoillaan kulkien vilkaisin – aivan sattumalta tietenkin – taas siihen samaan nurkkapöytään, jossa uusi poika oli istunut, ja istui näköjään vieläkin. Pari vaihdettua hymyä, pari katsetta, muuta emme ehtineet vaihtaa Heatherin jo porhaltaessa lounaskyselylappu kädessään. Ja minun tehtäväni oli vain seurata häntä kuuliaisesti ensimmäiseen pöytään, joten jouduin taas päästämään irti pojan katseesta.
    ”Hei Courtney. Nätti neuletakki”, Heather aloitti mielistelevään sävyyn, vaikka en ikinä ollut tajunnut miksi Heather - lukion kuumin, trendikkäin, suosituin ja hauskin tyttö - mielistelisi yhtään ketään. Pöydässä istui muitakin, mutta ilmeisesti Heather oli liian upea ja hauska ja ihana huomioidakseen enempää kuin yhtä henkilöä kerrallaan.
    ”Kiitos! Ostin sen eilen. Hyvästi kuukausirahat!” Courtney tokaisi hänen mielestään – hihityksestä päätellen - todella hauskaan sävyyn. Heatheriä ei liioin naurattanut, hän näytti siltä kuin ei olisi kuullut Courtneyn vastausta ollenkaan. Luulen, että se oli vain hänen tapansa ilmaista: ”koska olet ihan okei tyyppi, suostun sietämään sinua tämän lukukauden loppuun asti. Ehkä.”
    ”Kuuntele. Voitat 5 000 000 dollaria, mutta samana päivänä kun saat shekin, avaruusolennot sanovat tuhoavansa Maan kahden päivän kuluttua. Mitä teet?”
    Kyllä, Heatherin kysymykset vain paranivat kuukausi kuukaudelta. Mitä tuohonkin voisi vastata?
    ”Helppoa, siirrän shekin isälleni. Hän on osavaltion parhaita pörssimeklareita”, poika, jonka nimeä en luultavasti edes ikinä ollut kuullut, vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman fiksulta, vaikka luulen hänen olevan yksi niistä koulun kundeista, jotka suurin piirtein panivat kaikkea, mikä liikkui.
    ”Jos voittaisin, antaisin rahat kodittomille. Joka sentin”, Courtney vastasi niin läpinäkyvästi kuin vain suinkin oli mahdollista, enkä voinut olla purskahtamatta hysteeriseen nauruun. Keneen tuo paskapuhe muka uppoaisi!
    Heather liukeni paikalta nopeasti – mutta kepeyttään kadottamatta tietenkin – ja katsoi minua vihaisesti.
    ”Jos aiot olla ämmä…” hän aloitti, mutta keskeytin jälleen:
    ”Miksemme vain voisi jutella erilaisille ihmisille? Miksi se on niin vaikeaa?”
    ”Näytänkö joltakin Äiti Teresalta? Jos näyttäisin, silloin voisin puhua nörttipartiollekin!” Heather raivosi ja me molemmat katsahdimme nopeasti niin sanotun ”nörttipartion” pöytään. Yksi heistä purskautti maidot nenänsä kautta ulos huutaen:
    ”Näittekö? Heather katsoi juuri suoraan minuun!” Jotkut sitten osaavat olla niin säälittäviä. Mutta se on kyllä totta, ei Heather kelle tahansa noin vain suo jäätävää katsettaan. Siinäpä on tuollekkin nörtille mietittävää seuraavan kuukauden vietteeksi, jos tietokonepelit ja shakkinappuloiden liikuttelu käyvät liian tylsäksi.
    Heather jatkoi tepasteluaan pitkin ruokalaa ja siirsin katseeni taas häneen:
    ”Eikö sinua yhtään haittaa, että kaikki pitävät sinua leuhkana?”
    ”Ihan kuin välittäisin siitä paskan vertaa! Kaikki haluavat minusta joko ystävän tai panon.” Tuossa Heather osui yllättävän oikeaan. Ja jos hänestä piti jotakin hyvää löytää, ainakin hän itse tiesi olevansa ilkeä ja sydämetön ämmä.
    ”Minua palvotaan ja olen vasta fuksi”, hän jatkoi ja ilmeestään päätellen ei aikonut lopettaa suunvuoroaan vielä siihen: ”Uskomatonta. Olemme menossa Remingtonin yliopiston bileisiin ja minun pitäisi opetella keskustelutaitoja koulun saastojen kanssa!” Heather ei näyttänyt olevan aikeissa antaa minulle suunvuoroa enää tämän päivän aikana, mutta aioin silti pitää tällä kertaa pääni. Ja jos Heather ei suostuisi kyselemään muilta, niin sitten minä tekisin sen.
    Luoden Heatherille vain pienen sarkastisen hymyn, kävelin suoraan nörttien pöytään ja voitokseni huomasin Heatherin seuraavan minua. Hah, kerrankin näin päin!
   Kiersimme lievästi sanottuna hyvin, hyvin erilaisissa porukoissa. Kysyimme jokaiselta saman kysymyksen, mutta saimme hyvinkin toisistaan poikkeavia vastauksia. Miten sen nyt sanoisi, olihan se todella antoisa kokemus… En tiennyt, kuinka erikoisia tyyppejä koulumme onkaan täynnä. Esimerkiksi Ram, lukion kolmatta käyvä poika, joka on suunnilleen yhtä fiksu kuin nuppineuloja iltapalaksi syövä siili - mutta ihmeen suosittu siitä huolimatta - antoi niinkin viisaan vastauksen kuin ”maksaisin Madonnalle miljoonan, että hän istuisi naamalleni.” Kun taas yksi koulun hiippareista vastasi hakevansa leijonan lähimmästä eläintarhasta, laittamalla pommin sen takapuoleen ja kuolevansa sen kanssa. Sentään hieman ymmärrettävämpi kuin Ramin vastaus. Yksi nörteistä taas vastasi: ”Matkustaisin Egyptiin… Tytön kanssa”, ja hymyili hämillään Heatherille palvova katse silmissään. Oi, mitä älykköjä olikaann koulumme täynnä.
    Yhtäkkiä kuulin Kurtin nauravan (tai pikemminkin hirnuvan) ja vilkaistuani koko koulua tärisyttävän äänen suuntaan tajusin hänen pitelevän kädessään Marthan kirjettä. Martha seisoi aivan hänen vieressään hämmentynyt ilme kasvoillaan. Luuliko hän tosiaan, että kirje oli Kurtin kirjoittama? No, jos hän vielä minuutti sitten kuvitteli niin, Kurtin remeä nauru kadotti viimeisetkin toivon rippeet sen raukan pääkopasta.
    Ehkä ensimmäistä kertaa uudessa (eli Heatherin täyteisessä elämässäni) tunsin aidosti sääliä jotakin kohtaan. Kyllä, minua kadutti. Mutta ei, en usko että tekisin toisin, jos saisin uuden mahdollisuuden. Ja mikä kaikkein pahinta, olin jälleen kerran antanut Heatherin manipuloida itseäni. Tai ehkä olin itsekin halunnut sitä, ehkä olin viettänyt jo tarpeeksi aikaa hänen kanssaan voidakseni tulla hänen kaltaisekseen ja paluuta entiseen minuuteeni ei enää olisi.
    Luulen Heatherin huomanneen ilmeeni, sillä hän veti minut sivuun pitääkseen minulle taas saarnan siitä, kuinka olin itse halunnut tätä kaikkea ja blaa blaa blaa… Kunpa voisin olla kuuro vain ihan pikkuruisen hetken ajan.
    ”Halusit koulun vaikutusvaltaisimpaan porukkaan. Jos en jo johtaisi sitä, haluaisin aivan samaa. Älä nyt viitsi Veronica, ennen sinulla oli huumorintajua.” Hmm… Tuon kohdan korjaisin: esitin, että minulla olisi huumorintajua. Esitin, koska todellakin halusin ”koulun vaikutusvaltaisimpaan porukkaan”. Mutta en ole niinkään varma, haluanko sitä enää.