Jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään (osa 2)

1. Luku (osa 2) - Jos aukoo päätänsä kotkille, täytyy opetella lentämään

”Annetaan ylimääräiset ruokarahat ihmisille, jotka eivät saa lounasta! Miettikää nyt niitä raukkoja, kodittomia, Afrikan lapsia, jotka joutuvat elämään nälässä ja köyhyydessä…” kuulin Ronin, taas kiljuvan niin kuin eilen, toissapäivänä ja sitä edellisenä päivänä. Jotkut ihmiset eivät sitten millään kyllästy toisten auttamiseen ja hyvien asioiden tekemiseen. Kun nyt edes saisi hoidettua oman itsensä auttamisen ja hyvinvoinnin, niin sitten voisi harkita muiden auttamista.
    ”Onko Afrikassa edes kiitospäivää?” kysyi Ann jälleen kerran tapansa mukaan viisaan kysymykseen, mutta annettakoon se hänelle anteeksi ja pistetään blondiuden piikkiin.
    ”Totta kai. Ja pyhiinvaeltajia, intiaaneja… Sillä mantereella elämä on yhtä juhlaa!” tokaisin näppärästi takaisin ja sain vastaukseksi sarkasmia tihkuvan hymyn.
    ”Arvaa mikä päivä tänään on, Veronica?” Heather kysyi hymyillen malttamattoman näköisenä.
    ”Eikä, lounaskyselypäiväkö?” vastasin enemmänkin kuin kysyin, sillä tiesin tänään olevan taas se päivä kuukaudesta, Heatherin kuuluisa lounaskyselypäivä. Se perinne meillä on ollut niin kauan kuin olemme tässä lukiossa olleet. Ainoa asia, mikä siinä vitutti oli se, että emme ikinä kyselleet muilta kuin koulun ”ylempiarvoisilta” (sillä nimellä Heather heitä kutsui) emmekä ikinä esimerkiksi Marthan kaltaisilta tyypeiltä. Aivan kuin he eivät kävisi tätä koulua, aivan kuin he eivät Heatherin silmissä edes olisi olemassa.
    ”Mitä siinä kysytään?” ”Niin, mikä se kysymys on Heather?” Ann ja Lisa utelivat malttamattomina kuulostaen aivan pikkulapsilta.
    ”Ei helvetti Lisa, olit vieressä, kun mietin sitä”, Heather ärähti.
    ”Unohdin…” Lisa sanoi aidosti pahoillaan olevan näköisenä Heatherin vielä jatkaessa puheenvuoroaan muutamalla haukkumanimellä ja kirosanoilla. Hänet todellakin sai suuttumaan helposti.
    Nenä pystyssä, rinnat edellä ja silmät tuijottaen jokaista vastaantulijaa mahdollisimman alentuvasti Heather nousi tuolistaan ja lähti kepein askelin kävelemään halki jo tyhjenevän ruokalan. Aivan hänen kannoillaan kulkien vilkaisin – aivan sattumalta tietenkin – taas siihen samaan nurkkapöytään, jossa uusi poika oli istunut, ja istui näköjään vieläkin. Pari vaihdettua hymyä, pari katsetta, muuta emme ehtineet vaihtaa Heatherin jo porhaltaessa lounaskyselylappu kädessään. Ja minun tehtäväni oli vain seurata häntä kuuliaisesti ensimmäiseen pöytään, joten jouduin taas päästämään irti pojan katseesta.
    ”Hei Courtney. Nätti neuletakki”, Heather aloitti mielistelevään sävyyn, vaikka en ikinä ollut tajunnut miksi Heather - lukion kuumin, trendikkäin, suosituin ja hauskin tyttö - mielistelisi yhtään ketään. Pöydässä istui muitakin, mutta ilmeisesti Heather oli liian upea ja hauska ja ihana huomioidakseen enempää kuin yhtä henkilöä kerrallaan.
    ”Kiitos! Ostin sen eilen. Hyvästi kuukausirahat!” Courtney tokaisi hänen mielestään – hihityksestä päätellen - todella hauskaan sävyyn. Heatheriä ei liioin naurattanut, hän näytti siltä kuin ei olisi kuullut Courtneyn vastausta ollenkaan. Luulen, että se oli vain hänen tapansa ilmaista: ”koska olet ihan okei tyyppi, suostun sietämään sinua tämän lukukauden loppuun asti. Ehkä.”
    ”Kuuntele. Voitat 5 000 000 dollaria, mutta samana päivänä kun saat shekin, avaruusolennot sanovat tuhoavansa Maan kahden päivän kuluttua. Mitä teet?”
    Kyllä, Heatherin kysymykset vain paranivat kuukausi kuukaudelta. Mitä tuohonkin voisi vastata?
    ”Helppoa, siirrän shekin isälleni. Hän on osavaltion parhaita pörssimeklareita”, poika, jonka nimeä en luultavasti edes ikinä ollut kuullut, vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman fiksulta, vaikka luulen hänen olevan yksi niistä koulun kundeista, jotka suurin piirtein panivat kaikkea, mikä liikkui.
    ”Jos voittaisin, antaisin rahat kodittomille. Joka sentin”, Courtney vastasi niin läpinäkyvästi kuin vain suinkin oli mahdollista, enkä voinut olla purskahtamatta hysteeriseen nauruun. Keneen tuo paskapuhe muka uppoaisi!
    Heather liukeni paikalta nopeasti – mutta kepeyttään kadottamatta tietenkin – ja katsoi minua vihaisesti.
    ”Jos aiot olla ämmä…” hän aloitti, mutta keskeytin jälleen:
    ”Miksemme vain voisi jutella erilaisille ihmisille? Miksi se on niin vaikeaa?”
    ”Näytänkö joltakin Äiti Teresalta? Jos näyttäisin, silloin voisin puhua nörttipartiollekin!” Heather raivosi ja me molemmat katsahdimme nopeasti niin sanotun ”nörttipartion” pöytään. Yksi heistä purskautti maidot nenänsä kautta ulos huutaen:
    ”Näittekö? Heather katsoi juuri suoraan minuun!” Jotkut sitten osaavat olla niin säälittäviä. Mutta se on kyllä totta, ei Heather kelle tahansa noin vain suo jäätävää katsettaan. Siinäpä on tuollekkin nörtille mietittävää seuraavan kuukauden vietteeksi, jos tietokonepelit ja shakkinappuloiden liikuttelu käyvät liian tylsäksi.
    Heather jatkoi tepasteluaan pitkin ruokalaa ja siirsin katseeni taas häneen:
    ”Eikö sinua yhtään haittaa, että kaikki pitävät sinua leuhkana?”
    ”Ihan kuin välittäisin siitä paskan vertaa! Kaikki haluavat minusta joko ystävän tai panon.” Tuossa Heather osui yllättävän oikeaan. Ja jos hänestä piti jotakin hyvää löytää, ainakin hän itse tiesi olevansa ilkeä ja sydämetön ämmä.
    ”Minua palvotaan ja olen vasta fuksi”, hän jatkoi ja ilmeestään päätellen ei aikonut lopettaa suunvuoroaan vielä siihen: ”Uskomatonta. Olemme menossa Remingtonin yliopiston bileisiin ja minun pitäisi opetella keskustelutaitoja koulun saastojen kanssa!” Heather ei näyttänyt olevan aikeissa antaa minulle suunvuoroa enää tämän päivän aikana, mutta aioin silti pitää tällä kertaa pääni. Ja jos Heather ei suostuisi kyselemään muilta, niin sitten minä tekisin sen.
    Luoden Heatherille vain pienen sarkastisen hymyn, kävelin suoraan nörttien pöytään ja voitokseni huomasin Heatherin seuraavan minua. Hah, kerrankin näin päin!
   Kiersimme lievästi sanottuna hyvin, hyvin erilaisissa porukoissa. Kysyimme jokaiselta saman kysymyksen, mutta saimme hyvinkin toisistaan poikkeavia vastauksia. Miten sen nyt sanoisi, olihan se todella antoisa kokemus… En tiennyt, kuinka erikoisia tyyppejä koulumme onkaan täynnä. Esimerkiksi Ram, lukion kolmatta käyvä poika, joka on suunnilleen yhtä fiksu kuin nuppineuloja iltapalaksi syövä siili - mutta ihmeen suosittu siitä huolimatta - antoi niinkin viisaan vastauksen kuin ”maksaisin Madonnalle miljoonan, että hän istuisi naamalleni.” Kun taas yksi koulun hiippareista vastasi hakevansa leijonan lähimmästä eläintarhasta, laittamalla pommin sen takapuoleen ja kuolevansa sen kanssa. Sentään hieman ymmärrettävämpi kuin Ramin vastaus. Yksi nörteistä taas vastasi: ”Matkustaisin Egyptiin… Tytön kanssa”, ja hymyili hämillään Heatherille palvova katse silmissään. Oi, mitä älykköjä olikaann koulumme täynnä.
    Yhtäkkiä kuulin Kurtin nauravan (tai pikemminkin hirnuvan) ja vilkaistuani koko koulua tärisyttävän äänen suuntaan tajusin hänen pitelevän kädessään Marthan kirjettä. Martha seisoi aivan hänen vieressään hämmentynyt ilme kasvoillaan. Luuliko hän tosiaan, että kirje oli Kurtin kirjoittama? No, jos hän vielä minuutti sitten kuvitteli niin, Kurtin remeä nauru kadotti viimeisetkin toivon rippeet sen raukan pääkopasta.
    Ehkä ensimmäistä kertaa uudessa (eli Heatherin täyteisessä elämässäni) tunsin aidosti sääliä jotakin kohtaan. Kyllä, minua kadutti. Mutta ei, en usko että tekisin toisin, jos saisin uuden mahdollisuuden. Ja mikä kaikkein pahinta, olin jälleen kerran antanut Heatherin manipuloida itseäni. Tai ehkä olin itsekin halunnut sitä, ehkä olin viettänyt jo tarpeeksi aikaa hänen kanssaan voidakseni tulla hänen kaltaisekseen ja paluuta entiseen minuuteeni ei enää olisi.
    Luulen Heatherin huomanneen ilmeeni, sillä hän veti minut sivuun pitääkseen minulle taas saarnan siitä, kuinka olin itse halunnut tätä kaikkea ja blaa blaa blaa… Kunpa voisin olla kuuro vain ihan pikkuruisen hetken ajan.
    ”Halusit koulun vaikutusvaltaisimpaan porukkaan. Jos en jo johtaisi sitä, haluaisin aivan samaa. Älä nyt viitsi Veronica, ennen sinulla oli huumorintajua.” Hmm… Tuon kohdan korjaisin: esitin, että minulla olisi huumorintajua. Esitin, koska todellakin halusin ”koulun vaikutusvaltaisimpaan porukkaan”. Mutta en ole niinkään varma, haluanko sitä enää.