perjantai 11. heinäkuuta 2014

OS: Keskiyön kukka


Kipu. Se säteili tällä hetkellä pitkin jokaista raajaani.
    Hengitin. Niin minua oli opetettu tekemään.
    Ajattelin. Ajattelin iloisia asioita, koska joku oli kertonut sen auttavan.
    Huusin. Huusin vierasta huutoa, jota en ollut kuullut koskaan ennen.
    Lapsi, minun lapseni. Tuo elämän ilo ja valo, niin kaikilla oli tapana sanoa.
    Mutta tällä hetkellä tuo lapsi tuotti minulle vain suunnatonta tuskaa yrittäen repiä sisuskaluni tuhansiksi palasiksi. Ensimmäinen synnytys, se oli kuulemma aina pahin. Puristin lujaa vieressäni istuvan siskoni kättä ja yritin katsella ohi viliseviä maisemia, peltoja silmän kantamattomiin. Onneksi sairaala oli lähellä, ajattelin, mutta jostain kumman syystä oloni ei silti tuntunut yhtään sen helpommalta.
    "Aja nyt hemmetti soikoon kovempaa!" kiljuin veljelleni, joka istui kuljettajan paikalla. Tunsin, kuinka jalkani olivat vielä lapsivedestä märät. Yritin kuivata niitä hihallani, en tiedä miksi. Suljin silmäni toivoen, että kipu jättäisi minut jo rauhaan, että lapseni vain uisi tiensä ulos kohdustani ilman tuskaa ja ponnisteluja. Tiesin toiveeni turhaksi.
    Auto pysähtyi ja siskoni auttoi minut ulos. Huusin, kiljuin, karjuin. Älä koske. Selviäisin kyllä itsekin. Tiesin valehtelevani.
    Oli jo pimeää, kello löisi kohta yksitoista. Olin aina halunnut lapseni syntyvän päivällä, näkevän kauniit auringonsäteet ensimmäisellä hengenvedollaan. Juuri nyt en olisi voinut vähempää asiasta välittää.
    Sain alleni pyörätuolin, käveleminen oli mahdotonta. Supistukset loppuivat taas hetkeksi, ja saatoin hengittää syvään. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Nautin kivuttomasta matkastani sairaalan yläkerrokseen, synnytysosastolle. Minut sullottiin valkoiseen huoneeseen, puhtaaseen sänkyyn. Supistukset alkoivat taas. Huusin. Toivottavasti en herättänyt alakerran syöpäpotilaita.
    Sänkyni vierelle oli yhtäkkiä ilmestynyt lääkäri. Hän kysyi jotakin - ilmeisesti minulta - mutta en osannut vastata. Kohta olisi jo aika, kuulin hänen sanovan hetken aikaa tutkittuaan. Tästä tulisi nopea synnytys. Olin iloinen.
    "Kuuntele", siskoni sanoi. ”Tiedän, että se on vaikeaa, mutta sinun pitää totella lääkärin ohjeita. Ponnista, kun pitää ponnistaa ja älä ponnista, kun ei saa ponnistaa. Älä luovuta". Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Enhän minä ollut edes kuullut puoliakaan siitä, mitä lääkäri oli minulle äsken sanonut.
    "Jos minä en selviä tästä, pidä lapsestani huolta", sain sanottua lopulta käheästi. Mieleeni oli painunut syvät jäljet niistä luennoista, joita lääkiksessä olin joutunut kestämään. Yli 45-vuotiailla on kaksinkertainen riski kuolla synnytyksessä. Kuolla. Synnytyksessä. Yli 45-vuotiailla. Minä täyttäisin ensi viikolla 46.
    "Höpsis, älä sano noin", siskoni naurahti yrittäen keventää tunnelmaa. Hän sääli minua, näin sen hänen silmistään. Niin syvät, tummat, surulliset.
    Lääkäri tuli takaisin ja tiesin, että kohta alkaisi se kauhein tuska. Tunsin sen lähestyvän minua. Ympärilläni oli joukko ihmisiä. Joukko, jossa olivat kaikki paitsi se yksi. Se yksi, joka tämän tuskan minuun laittoikin. Hän oli kotona oman perheensä kanssa. Minä en ollut osa sitä, en kuulunut siihen.
Ponnistin, lääkäri käski tehdä niin. Sattui, sattui ihan suunnattoman paljon. Huusin, huusin jo tutuksi tullutta huutoa. En tiennyt, olinko ollut sairaalassa kymmenen minuuttia vai tunnin. Vuorokaudelta se oli tuntunut, mutta tiesin ajantajuni hämärtyneen.
    "Paljonko kello on?" sain huudettua oman huutoni yli. Siskoni katsoi minua ihmeissään, miksi halusin tietää kellonajan tälläisenä hetkenä. En halunnutkaan, halusin vain muuta ajateltavaa. Olin sekaisin kipulääkkeistä, kyllä he ymmärtäisivät. Kipulääkkeistä, jotka eivät tuntuneet auttavan tippaakaan.
    "Se on kaksikymmentä vaille kaksitoista", veljeni lopulta kertoi minulle. Kiitos.
Ponnistin toisen kerran, kolmannen, neljännenkin. Pää kuulemma näkyi jo. Hiuksiakin oli muutama, kuulin siskoni kiljahtavan innoissaan. Hiuksia? Minä vähät välitin siitä, olisiko lapseni kalju vai ei. Luuliko hän todella, että minua kiinnosti. Ei, halusin vain kuulla, että tämä painajainen olisi jo kohta ohi ja saisin pidellä kaunista lastani sylissäni - hiuksilla tai ilman.
    Enää yksi ponnistus ja se olisi siinä, kuulin lääkärin sanovan kannustavasti. Pötypuhetta, olin katsonut niin monta synnytysvideota, että tiesin lääkärien hokevan tuota ainakin viiden viimeisen ponnistuksen ajan. Jokainen kehoni solu huusi väsymystä ja minun pitäisi vielä ponnistaa kerran. Viisi kertaa. En halunnut, mutta en saanut luovuttaa, enhän?
    Seuraava minuutti meni sumussa, en nähnyt enkä kuullut mitään. Kipu ja kipulääkkeet olivat hämärtäneet tajuntani. Ristiriitaista. Pian tunsin kuitenkin valtavan helpotuksen, ihanan kivuttoman aallon vierivän ylitseni, ja kuulin ihanan lapsen - minun lapseni - itkun. En nähnyt häntä, hetken jo pelkäsin, ettei kaikki olisi kunnossa. Hätäännyin. Pian lääkäri kuitenkin kääntyi minuun päin pidellen maailman suloisinta olentoa käsivarsillaan.
    "Tyttövauva, syntynyt tasan kello 00:00", lääkäri sanoi ja hymyili lämpimästi. Hän asetti tytön varovasti syliini ja käski tukea päätä.
    "Rakas tyttöni, keskiyön kukka", kuiskasin hiljaa ja painoin huuleni hellästi hänen otsalleen.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Luku 3 (osa 2) - Snappy Snack Shack



Saavuimme bilepaikalle. Niin kutsutulle bilepaikalle. Kuvailisin paikkaa enemmänkin sanoilla saastainen, ällöttävä ja ehdottomasti remontin ja sisustuksen tarpeessa oleva. Ihmisiä oli kymmeniä ja koko käytävä oli täynnä tupakansavua. No, sellaisia opiskelija-asuntolat kai olivatkin. Odotin kyllä vähän enemmän näiltä kuuluisilta Remingtonin yliopiston bileiltä – vähän enemmän kuin huoran näköisiä naisia ja nurkassa paneskelevia pariskuntia. No, kokemus se tämäkin oli.
    ”Terve vaan, leidit. Heittäkää takkinne lattialle”, kolmekymppisen näköinen tänään-minä-saan-ilmeellä hymyilevä kundi sanoi, kun olimme päässeet käytävän poikki kai jonkinnäköiseen oleskeluhuoneeseen. Huoneessa oli biljardipöytä, jota ainakin tällä hetkellä käytettiin johonkin aivan muuhun kuin biljardinpeluuseen. Yritin kuvitella huoneen ilman roskia, kaikkia näitä ihmisiä ja inhottavia hajuja. Se olisi saattanut olla jopa kotoisa. Koko talo oli hyvin vanha, ja sen kyllä huomasi, mutta jotenkin romanttisen vanhanaikaisella tavalla. Jos siis kuvitteli sen siistinä ja tyhjillään. Tämän tyylisen olohuoneen minä haluaisin omaan kotiini, ajattelin hymyillen.
    ”Veronica, tässä on Brett”, tänään-minä-saan-kundi jatkoi keskeyttäen haaveiluni. Kävi pian ilmi, että Heather oli ilmeisesti mainostanut minua tälle Brett -nimiselle herralle aivan kuin alennusporsaankyljystä halpis-marketeissa sunnuntaiaamuisin, mahtavaa.
    ”Erinomaista”, Brett sanoi katsoen minua kuin pikkulapsi lahjapakettejaan jouluaamuna. Hän supatti jotain tänään-minä-saan-kundin korvaan ja molemmat hihittivät mittaillessaan minua ja Heatheriä katseillaan. He ilmeisesti odottivat saavansa meiltä tänään. Heatheriltä ehkä, minulta ei todellakaan.

Seisoskelin seinän vieressä siemaillen – enemmänkin ahmien – kaljaa jättimäisestä tuopista Brettin seisoessa vierelläni tuijottaen minua kuin kiimainen sonni lisääntymisaikana. Minua ahdisti kaikki ne ihmiset, äänet, hajut, Brett ja toisissaan kyhnäävät pariskunnat. Yritin vain pysyä poissa tieltä kitaten sisuskaluihini viinaa ja odottaen, että Heather olisi valmis lähtemään helvettiin tästä paikasta. Toivottavasti hän oli paremmassa ajokunnossa kuin minä, sillä olin aika varma, että ajaisin päin puuta, jos minut nyt päästettäisiin rattiin. Voisin tosin ajaa päin puuta ihan selvinkin päin, niin olemattomat ajotaitoni olivat.
    En todellakaan ollut juttelutuulella, mutta Brett yritti epätoivoisesti saada minua kiinnostumaan hänestä. Tavallaan minua jopa säälitti hänen epätoivoisuutensa. Hän höpötti jotain pääaineesta ja kyseli kaikkea, mikä ei häntä edes oikeasti kiinnostanut. Kai se oli vain rutiini, jonka hän oli tottunut tekemään saadakseen tytön kanssaan sänkyyn.
    Jossain kauempana näin Heatherin ja toisen kundin suutelevan. Tai no, pikemminkin sitä voisi kutsua toistensa naamoille kuolaamiseksi. Kundi yritti keksiä Heatherille kaiken maailman kohteliaisuuksia, jotta Heather suostuisi ties mihin. Ja olihan hänen pakko suostua, meidän koulullamme oli maine... no, ei-pihtailevana, ja siitä maineesta kuulemma piti pitää kiinni. Ilman sitä, pääsyt tälläisiin super hienoihin ja loistokkaisiin Remington bileisiin ei tulisi kuuloonkaan. Pinnallista etten sanoisi.
    Brettin mennessä hakemaan meille lisää juotavaa – mikä ei luultavasti ollut ollenkaan järkevää jo pienestä humaltuneisuudestani johtuen – päätin karata rakennuksen toiseen päähän, josta löysinkin lopulta mukavan sohvan. Yllätyksekseni olin löytänyt sen ennen yhtäkään kiimaista pariskuntaa, joten uskalsin jopa istuutua sille. Jossain kaukana sisuskaluissani tunsin huonon olon aallon saapuvan, mutta otin silti kulauksen edessäni seisovalta yksin jätetyltä olut-paralta. Joku ei ollut juonut sitä loppuun, joten minun oli vain pakko tehdä se, vai mitä? Ei tuoppia noin vain saanut jättää juomatta, yritin vakuutella itselleni ottaen toisenkin hörpyn.
    Ja juuri mukavan asennon saatuani, Brett ilmestyi sermin takaa virne naamallaan ja istuutui viereeni. Hän ilmeisesti luuli, että olin etsinyt meille oivan panopaikan ihan vain häntä varten.
    ”Mitenkäs pikku cheerleaderini jakselee?” hän aloitti tullen samalla lähemmäs minua. Yritin mennä kauemmas, mutta hän huomasi yritykseni ja laittoi kätensä ympärilleni yritten pitää minut kiinni itsessään. Tunsin huono olon olevan jo lähellä eikä tuo minua lähentelevä karvainen hyypiö auttanut asiaa tippaakaan.
    ”Tiedän, ettei tiedän koulussanne ole tapana pihtailla”, Brett jatkoi.
    ”En voi kovin hyvin”, yritin sanoa, mutta Brett ei tuntunut kuulevan yhtään mitään. Hänen pelkkä katseensakin huusi vain seksiä, seksiä ja vielä vähän lisää seksiä. Hyi helvetti, että minua ällötti hänen kaltaisensa pillun perässä hiihtäjät.
    ”Tehdään se tässä sohvalla, niin se on jännittävämpää”, Brett jatkoi ehdotteluaan innostuneena. Pyristelin pois hänen otteestaan ja hypähdin seisomaan. Pysyin vielä jopa pystyssäkin!
    ”Tiedätkös, minulla on valmis puhe tuollaisille tyypeille...”, aloitin, mutta Brett päätti keskeyttää minut jälleen:
    ”Säästä puheesi jollekin muulle, minä haluan vain päästä panemaan.” Hän meni makaamaan sohvalle malttamattoman näköisenä ja ilmeisesti edelleenkin odottaen minun hyppäävän mukaan. Mikä idiootti. Olen aina sanonut, että itsevarmuus on seksikästä, mutta tämä ei ihan ollut sitä, mitä ajoin sanoillani takaa.
    Häivyin nopeasti paikalta jättäen Brettin rannalle ruikuttamaan ja päätin etsiä Heatherin, sillä halusin täältä pois ja äkkiä. Hoipertelin takaisin oleskeluhuonetta päin, kun yhtäkkiä tunsin pahan olon aallon rantautuneen satamaansa. Yritin pysyä koossa ja etsin Heatheriä panikoivalla katseellani. Vähän ajan päästä näin hänet Brettin luona katsellen minua. Hän lähti kävelemään käytävää pitkin minua päin vihaisena ja tiesin laatan lisäksi Heatherin saarnan olevan tulossa.
    ”Mikä sinua vaivaa? Brett sanoi, että pihtailet”, Heather huusi raivoissaan selvästi pelätän omankin maineensa olevan pilalla.
    ”Minulla on tosi paha olo, voisimmeko jo lähteä?” yritin avuttomana ruikuttaa, mutta Heather ei osoittanut ymmärryksen tippaakaan.
    ”No emme todellakaan voi!” hän raivosi takaisin entistä vihaisempana.
Yhtäkkiä tunsin oksennuksen tulevan - ja minnekäs muuallekaan kuin Heatherin kengille. Hänen ilmeensä oli kyllä näkemisen arvoinen. Punatut huulet vääntyivät ympyrän muotoiseksi aukoksi ja hän näytti siltä kuin olisi itsekin voinut oksentaa siihen samaan paikkaan, ei hänkään nimittäin täysin selvinpäin näyttänyt olevan. No, ainakin minulla oli nyt parempi olo!
   Heather otti kiinni hiuksistani ja raahasi minut ulos koko rakennuksesta. Edes ihanan raikas ulkoilma ei tehnyt oloani fyysisesti eikä liiemmin henkisestikään yhtään paremmaksi. Tiesin tehneeni pahan virheen, en ainoastaan oksentaessani Heatherin viidensadan dollarin kengille, vaan myös silloin kun kieltäydyin Brettin ei-niin-kohteliaaseen pyyntöön seksistä.
    ”Senkin typerä ämmä!” Heather aloitti ja tajusin, että monista vihanpuuskista huolimatta en koskaan ollut nähnyt hänen menettävän totaalisesti malttiansa.
   ”Helvetin narttu!” annoin samalla mitalla takaisin enkä tuntenut tippaakaan omantunnon tuskia.
    ”Et ollut mitään, ennen kuin tapasit minut! Leikit barbeilla Betty Finnin kanssa ja myit keksipaketteja ovelta ovelle!” Hmm, no tottahan tuokin oli, ajattelin virne naamallani, kun Heather jatkoi vaahtoamistaan:
   ”Minä toin sinut yliopistobileisiin ja missä on kiitokseni? Käytävän matolla ja Pradan kengilläni!”
   ”Nuole sieltä vain, oksennat kuitenkin kaiken ulos sormet-kurkkuun-laihdutusmenetelmälläsi!” tokaisin näppärästi takaisin.
   ”Maanantaina olet vainaa. Kerron kaikille tästä illasta. Vaihtaisit koulua, Westerburgiin et kelpaa”, hän sanoi lopulta pelottavan rauhallisesti ja tiesin hänen tarkoittavan joka ikistä sanaa. Heather pystyi tekemään kenestä tahansa koko koulun pilkan kohteen. Ja niin paljon kuin vihasinkin tuota ihmistä enkä enää halunnut olla hänen kaltaisensa, suosio oli koulussamme aika hemmetin tärkeä asia. Ilman sitä, et ollut mitään.