OS: Keskiyön kukka

Kipu. Se säteili tällä hetkellä pitkin jokaista raajaani.
    Hengitin. Niin minua oli opetettu tekemään.
    Ajattelin. Ajattelin iloisia asioita, koska joku oli kertonut sen auttavan.
    Huusin. Huusin vierasta huutoa, jota en ollut kuullut koskaan ennen.
    Lapsi, minun lapseni. Tuo elämän ilo ja valo, niin kaikilla oli tapana sanoa.
    Mutta tällä hetkellä tuo lapsi tuotti minulle vain suunnatonta tuskaa yrittäen repiä sisuskaluni tuhansiksi palasiksi. Ensimmäinen synnytys, se oli kuulemma aina pahin. Puristin lujaa vieressäni istuvan siskoni kättä ja yritin katsella ohi viliseviä maisemia, peltoja silmän kantamattomiin. Onneksi sairaala oli lähellä, ajattelin, mutta jostain kumman syystä oloni ei silti tuntunut yhtään sen helpommalta.
    "Aja nyt hemmetti soikoon kovempaa!" kiljuin veljelleni, joka istui kuljettajan paikalla. Tunsin, kuinka jalkani olivat vielä lapsivedestä märät. Yritin kuivata niitä hihallani, en tiedä miksi. Suljin silmäni toivoen, että kipu jättäisi minut jo rauhaan, että lapseni vain uisi tiensä ulos kohdustani ilman tuskaa ja ponnisteluja. Tiesin toiveeni turhaksi.
    Auto pysähtyi ja siskoni auttoi minut ulos. Huusin, kiljuin, karjuin. Älä koske. Selviäisin kyllä itsekin. Tiesin valehtelevani.
    Oli jo pimeää, kello löisi kohta yksitoista. Olin aina halunnut lapseni syntyvän päivällä, näkevän kauniit auringonsäteet ensimmäisellä hengenvedollaan. Juuri nyt en olisi voinut vähempää asiasta välittää.
    Sain alleni pyörätuolin, käveleminen oli mahdotonta. Supistukset loppuivat taas hetkeksi, ja saatoin hengittää syvään. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Nautin kivuttomasta matkastani sairaalan yläkerrokseen, synnytysosastolle. Minut sullottiin valkoiseen huoneeseen, puhtaaseen sänkyyn. Supistukset alkoivat taas. Huusin. Toivottavasti en herättänyt alakerran syöpäpotilaita.
    Sänkyni vierelle oli yhtäkkiä ilmestynyt lääkäri. Hän kysyi jotakin - ilmeisesti minulta - mutta en osannut vastata. Kohta olisi jo aika, kuulin hänen sanovan hetken aikaa tutkittuaan. Tästä tulisi nopea synnytys. Olin iloinen.
    "Kuuntele", siskoni sanoi. ”Tiedän, että se on vaikeaa, mutta sinun pitää totella lääkärin ohjeita. Ponnista, kun pitää ponnistaa ja älä ponnista, kun ei saa ponnistaa. Älä luovuta". Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Enhän minä ollut edes kuullut puoliakaan siitä, mitä lääkäri oli minulle äsken sanonut.
    "Jos minä en selviä tästä, pidä lapsestani huolta", sain sanottua lopulta käheästi. Mieleeni oli painunut syvät jäljet niistä luennoista, joita lääkiksessä olin joutunut kestämään. Yli 45-vuotiailla on kaksinkertainen riski kuolla synnytyksessä. Kuolla. Synnytyksessä. Yli 45-vuotiailla. Minä täyttäisin ensi viikolla 46.
    "Höpsis, älä sano noin", siskoni naurahti yrittäen keventää tunnelmaa. Hän sääli minua, näin sen hänen silmistään. Niin syvät, tummat, surulliset.
    Lääkäri tuli takaisin ja tiesin, että kohta alkaisi se kauhein tuska. Tunsin sen lähestyvän minua. Ympärilläni oli joukko ihmisiä. Joukko, jossa olivat kaikki paitsi se yksi. Se yksi, joka tämän tuskan minuun laittoikin. Hän oli kotona oman perheensä kanssa. Minä en ollut osa sitä, en kuulunut siihen.
Ponnistin, lääkäri käski tehdä niin. Sattui, sattui ihan suunnattoman paljon. Huusin, huusin jo tutuksi tullutta huutoa. En tiennyt, olinko ollut sairaalassa kymmenen minuuttia vai tunnin. Vuorokaudelta se oli tuntunut, mutta tiesin ajantajuni hämärtyneen.
    "Paljonko kello on?" sain huudettua oman huutoni yli. Siskoni katsoi minua ihmeissään, miksi halusin tietää kellonajan tälläisenä hetkenä. En halunnutkaan, halusin vain muuta ajateltavaa. Olin sekaisin kipulääkkeistä, kyllä he ymmärtäisivät. Kipulääkkeistä, jotka eivät tuntuneet auttavan tippaakaan.
    "Se on kaksikymmentä vaille kaksitoista", veljeni lopulta kertoi minulle. Kiitos.
Ponnistin toisen kerran, kolmannen, neljännenkin. Pää kuulemma näkyi jo. Hiuksiakin oli muutama, kuulin siskoni kiljahtavan innoissaan. Hiuksia? Minä vähät välitin siitä, olisiko lapseni kalju vai ei. Luuliko hän todella, että minua kiinnosti. Ei, halusin vain kuulla, että tämä painajainen olisi jo kohta ohi ja saisin pidellä kaunista lastani sylissäni - hiuksilla tai ilman.
    Enää yksi ponnistus ja se olisi siinä, kuulin lääkärin sanovan kannustavasti. Pötypuhetta, olin katsonut niin monta synnytysvideota, että tiesin lääkärien hokevan tuota ainakin viiden viimeisen ponnistuksen ajan. Jokainen kehoni solu huusi väsymystä ja minun pitäisi vielä ponnistaa kerran. Viisi kertaa. En halunnut, mutta en saanut luovuttaa, enhän?
    Seuraava minuutti meni sumussa, en nähnyt enkä kuullut mitään. Kipu ja kipulääkkeet olivat hämärtäneet tajuntani. Ristiriitaista. Pian tunsin kuitenkin valtavan helpotuksen, ihanan kivuttoman aallon vierivän ylitseni, ja kuulin ihanan lapsen - minun lapseni - itkun. En nähnyt häntä, hetken jo pelkäsin, ettei kaikki olisi kunnossa. Hätäännyin. Pian lääkäri kuitenkin kääntyi minuun päin pidellen maailman suloisinta olentoa käsivarsillaan.
    "Tyttövauva, syntynyt tasan kello 00:00", lääkäri sanoi ja hymyili lämpimästi. Hän asetti tytön varovasti syliini ja käski tukea päätä.
    "Rakas tyttöni, keskiyön kukka", kuiskasin hiljaa ja painoin huuleni hellästi hänen otsalleen.