OS: Mä hajosin ja mä itkin

En ole ikinä oikeen harrastanu tota novellien kirjottamista, mutta tossa yks päivä päätin kokeilla ja tällänen siitä sitte synty. En myöskään ole ikinä ennen kirjoittanut mitään tämän tyylistä, joten antakaa armoa! :'D Kaikki kommentit ja kritiikki ovat kuitenkin enemmän kuin tervetullutta!

Mä hajosin ja mä itkin

Se oli kesä -98. Me oltiin rakastuneita, eikä voitu pitää näppejämme saatika sitte silmiämme erossa toisistamme. Päivät kulu kaupungilla ja rannan auringossa, yöt hikisten lakanoiden välissä. Me elettiin unelmaa. Me tiedettiin, että meillä olis aikaa vaan se kesä, ja se kesä oli omistettu henkeen ja vereen vaan meille. Ei me haluttu ajatella tulevaa, sitä mustaa möykkyä, jonka me kuitenkin tiedettiin odottavan jossain päin tulvaisuutta. Me elettiin joka päivä toisillemme. Se oli rakkautta.

Kaikki alko, ku kesän ekana päivänä mulle iski ihan hitonmoinen jäätelönhimo. Sotkin pyörälläni ainakin sen viis kilsaa kaupunkiin päin, missä olis lähin – ja ainoa – jätskikiska. Asteita oli päälle kolmekymmentä ja olin ihan varma, et kuolisin perille päästyäni. Olin mä varmasti aikamoinen näky, tukka likasena ja meikit hien voimasta naamalle valunneina. Mut mä en välittäny, niin paljon mä sitä jäätelöä halusin.
   Iskin pyörän katukivetykseen ja hyppäsin lennosta pois pyörän selästä. Ei se rikki menis, ajattelin miettien niitä kaikkia kovakouraisia otteita, joilla olin tuota pyörää sen pitkän eliniän aikana kohdellu. Kiskalla oli jonoa, mahtavaa. Asetuin kiltisti sen hännille ja yritin pyyhkiä silmäkulmastani mustaa kajaalia edes vähän siistimpään kuosiin. Mua ärsytti etten ollut pakottanut Katjaa ja Lissua tänne kitumaan mun kanssa.
   Mietin kuumeisesti, ottaisinko sitruuna-lakua vai toffeejäätelöä. Se taisi olla vaikein päätös pitkään aikaan. En mä ikinä kantanu huolta mistään, se ei vaan ollut mulla tapana. Mutta kun kyse oli jäätelöstä, piti harkita tarkkaan ja huolella. Koko reissu olisi hukkaan heitetty, jos tajuaisin mansikkatötterö kädessä halauavanikin rommirusinaa. Valinnanvaikeuden edessä ajattelin tarkistaa olisko mulla kolikoita kahteen palloon. Kerranhan sitä täällä vaan eletään, isällä oli aina tapana sanoa. Ujutin käteni taskuun, johon olin tunkenut kukkaroni viimeisine kolikkoineen – tai johon olin ainakin luullut tunkevani ne. Juuri nyt käteni haroi paniikissa vain tyhjää taskua, kolikoista ei ollut tietoakaan. Voi hemmetin hemmetti, mä ajattelin. Olin ihan varma, että olin ottanut ne mukaan. Käännyin nopeasti lähteäkseni takaisin pyörälle ja törmäsin yllättäen johonkin, tai pikemminkin johonkuhun. Ja tuolla jollakulla näytti olevan minun kukkaroni kädessä.
   ”Anna tänne se senkin varas! Näytät sen verran rikkaalta, että ois sulla itelläkin varaa ostaa oma jäätelös!” huusin tuohtuneena ja repäisin kukkaron pojan kädestä.
   ”Olin just tuomassa tätä sulle. Pyöräilin sun perässä tänne ja näin ku tää tippu sulta”, poika vastasi naurahtaen ihmetellen raivonpuuskaani.
   ”Ai sitä ollaan varkaan lisäksi vielä stalkkerikin?” tokaisin sarkastisesti jo vähän rauhottuneena. Ei noin söpölle vain pojalle voinut olla vihainen.
Siinä mä seisoin, meikit pitkin naamaa ja tukka sekaisin tuijottamassa syötävän hyvännäköstä kundia häveten silmät päästäni. Siitä häpeästä se kaikki alko.

Ei menny ku muutama viikko ja me oltiin rakastuneita. Kaikkihan meille nauro, ja sano ettei se tuu kestämään. Mut mä tiesin niiden olevan väärässä. Tää kestäis läpi minkä tahansa, oli se sitte raivoova mutsi ja teinien seksivalistus. Se kuulostaa kliseiseltä, mut me oltiin luodut toisillemme. Me ei eletty unelmaa, me elettiin elämää. Ihan oikeeta elämää eikä mitään kermakakku-hattara-unelmia. Me oltiin omia itsejämme – kustiin vessanovi auki ja riideltiin siitä, kumpi pesee pyykit. Mut se oli just sitä, mitä mä halusinki. Ei tekopyhää teeskentelyä, ei hienostelua. Kuka muka on väittänyt ettei voisi olla umpirakastunut arkeensa, sillä sitä mä olin. Enkä koskaan ollut tai tulisi olemaan onnellisempi. Kaikki oli tässä, kaikki oli nyt.
   Mut olishan mun pitänyt tietää ettei kukaan ansainnut tollasta onnea, että joku tulis ja ottais sen multa pois ennemmin tai myöhemmin. Ja mun kohdalle se valitettavasti tapahtu ennemmin.

Oli meiän kuukausipäivä ja me oltiin just vietetty ihana päivä pyöräillen ympäri kyliä. Aurinko oli paistanu kilpaa meiän hymyjen kanssa ja kaikki oli hyvin, kaikki oli niin kuin pitikin. Illalla me poikettiin sen kämpille niin ku meillä oli joka päivä tapana tehä, istua sen pikkuyksiössä ja kuunnella vanhoja kasetteja mankasta. Niin me tehtiin tälläki kertaa.
   Se otti mut sen viereen ja katto mua hellästi niillä sen sinisenharmailla silmillä. Se katto niin syvälle, että olin varma, että se näkis mun sielun jokasen sopukan ja salaisimman piilopaikan.
   ”Emilia...”, se sano hitaasti enkä tienny, mitä odottaa. ”Mun täytyy kertoo sulle jotaan.” Tiesin, ettei tollanen lause ikinä luvannut hyvää, sen verran mä kuitenkin antiromantikkona olin kattonu romanttisia komedioita.
   ”Mä oon sairas”, se lopultaki sano pitkän hiljaisuuden jälkeen.
   ”Miten niin sairas?” kysyin hämmentyneenä ehkä maailman tyhmimmän kysymyksen. Ihan terveeltä se oli viime päivät vaikuttanut.
   ”Niinku... tosi sairas, mä en elä enää pitkään”, se sai lopultaki sanottua. Ei elä enää pitkään? Mitä se oikeen höpötti? Meillähän oli kaikki hyvin ja me oltiin yhdessä. Mehän selvittäis mistä vaan, niin me oltiin sovittu, ajattelin kummastuneena.
   ”Mä en nyt yhtään ymmärrä, mitä sä yrität sanoa”, intin vastaan enkä suostunut hyväksymään sanoja, jotka niin selvästi olin jo kerran kuullut.
   ”Mä yritän sanoa, että mä hitto soikoon kuolen kohta, Emilia! Mitä ymmärrettävää siinä oikeen on?” se alko yhtäkkiä huutamaan ja näin siinä yhtäkkiä uuden puolen, pelon. Mä katoin sitä silmiin ihan hiljaa monta minuuttia. Tai ehkä vain pari sekuntia, mutta minuuteilta se meistä molemmista tuntu. Hiljalleen sen sanat uppos mun tajuntaan ja mä hajosin. Mä hajosin ja mä itkin, itkin koko yön.

Hautajaiset oli elokuun vikana viikonloppuna. Mä en menny, Joonas oli aina vihannu hautajaisia. Sen mielestä ne oli tekopyhiä rahojenryöstö -juhlia, ihan niinku häätki. Me oltiin sovittu, ettei ikinä pidettäis niitä, mentäis vaan maistraattiin parin frendin saattueessa.
   Se oli sanonu viettävänsä koko elämänsä mun rinnalla, ja niin se tekiki. Se sano et me kestettäis läpi kiven ja jään, ja niin me kestettiin. Se ei ikinä ollut valehdellu mulle. Mut sitä mä en tajunnu, et kuolema ois tuhat kertaa vahvempi ku kivi ja jää. Ja sen läpi me ei kestetty.

Luku 3 (osa 1) - Snappy Snack Shack

Matkalla Remingtonin yliopiston bileisiin. Tapa, tai pikemminkin riitti, jolla Heather testasi oliko joku tarpeeksi hyvä hänen porukkaansa. Ann ja Lisa olivat ainoat, jotka tähän asti olivat päässet Heatherin mukana yliopistobileisiin ja nyt oli minun vuoroni. Kai tämä pitäisi ottaa jonkinlaisena kunniana, mutta jostain syystä en vain ollut enää niin innostunut näistä bileistä ja tästä ”kunniasta”.
    Ennen juhlien alkamista Heather halusi pysähtyä Snappy Snack Shack -kioskilla. Neiti täydelliselle oli ilmeisesti tullut nälkä, ja kukapa muukaan olisi ollut parempi vaihtoehto ruuanhakureissulle kuin hänen oma pikku palvelijansa – minä. Nousin siis autosta ja yritin pysyä Heatherin minulle valitsemilla korkokengillä pystyssä. Niillä käveleminen ja samaan aikaan hyvältä näyttäminen oli taas aivan eri juttu, johon vain harvat ja valitut (eli Heather) pystyivät. Jos osaisin itse kävellä niillä, saattaisin jopa näyttää hyvältä; päälläni on tiukka musta haalari, tummat hiukseni laskeutuvat kiharrettuina olkapäilleni ja meikkini oli kerrankin onnistunut yllättävän hyvin. Siitä huolimatta jäin Heatherin ja hänen vartaloaan nuolevan punaisen mekkonsa varjoon. No, olin jo tottunut siihen.
    ”Maustettuja maissipähkinöitä!” kuulin Heatherin huutavan pää auton ikkunasta ulos työnnettynä. Hän onnistui näyttämään seksikkäältä jopa siinä asennossa. Myönnettäköön, että osa vihastani häntä kohtaan oli vain puhdasta kateutta. Mutta vain pieni osa.
    Snappy Snack Shackissä ei näyttänyt olevan muita. Se oli ainoa puoti Ohion tässä osassa, josta sai oikeasti hyvää kahvia. Paikka oli muutenkin yllättävän kodikas bensikseksi. Seinät olivat vähän tylsän harmaat, mutta niillä roikkui erilaisia erikoisen näköisiä mainostauluja. Tilaa oli tarpeeksi, mutta samalla tarpeeksi vähän, joten siellä oli mielestäni aina ollut mukavaa ja turvallisen tuntuista. Kukaan muu ei ikinä nähnyt paikan viehätystä minun lisäkseni, olihan se kuitenkin loppujen lopuksi vain aivan tavallinen kioski karkkeineen ja kahveineen.
    Näin maissipähkinät kassan luona, joten hoipertelin sinne. En ikinä ollut itse pitänyt niistä, mutta ne olivat Heatherin lemppareita, ja Heatherhän sai mitä halusi. Aivan kuten jonkun öky miljonääri-isän jo kolmi vuotiaana pilalle lellitty kakara. Ferrareita ja luppakorvakaneja jo ennen kuin lapsi osasi edes puhua. Mihin tämä maailma on oikein menossa, mietin katkerana siitä etten ikinä ollut saanut lapsena haluamaani kania joululahjaksi.
    Kuulin oven avautuvan takanani jonkun muun astuessa sisään. Jo askelista osasin arvella, kuka tuntematon kulkija takanani mahtoikaan olla.
    ”Meinaatko ostaa Super Chungeja?” kuulin tutun äänen kysyvän takanani. Jason Dean. Vaihdoin naamalleni viileästi hymyilevän, mutta lempeän katseen ja hengitän syvään.
    ”En, mutta jos käyttäydyt hyvin, saat ostaa minulle jäähilejuoman”, vastasin kääntyessäni häneen päin. Hei, minähän osasin melkein flirttailla! En tosin yhtä hyvin kuin Jason.
    ”Sinä se et ainakaan ujostele uusien tuttavuuksien kanssa”, jatkoin parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen.
    ”Olen tottunut uusiin ihmisiin. Minua on aina raahattu paikasta toiseen”, hän vastasi mystisen surullisen näköisenä. ”Dallas, Baton Rouge, Vegas, Ohion Sherwood... Yksi asia kaikissa niissä on ollut hyvää. Kaikkialla on Snappy Snack Shackejä. Kinkku-juustovoileipä mikroon vain ja herkku on valmis. Se pitää minut järjissäni.” Naurahdin, ja kysyn vain ”niinkö”, koska en tiennyt mitä muutakaan sanoa tai tehdä. Olin jotenkin lumoutunut hänen outoudestaan, tavasta jolla hän veti minua minua pelottavasti puoleensa. Ehkä hänen uskomattomalla komeudellaankin oli osansa asiaan. Hän väisteli katsettani juuri sopivasti saadakseen minut kiinnostumaan itsestään koko ajan enemmän ja enemmän. Tämä jätkä todella tiesi, mistä nainen hullantuu. Hyvän ulkonäön lisäksi hänellä oli jotenkin samaan aikaan möreä, mutta kirkas ääni, sellainen josta varmasti kaikki kundit ja kundien kimmakaverit unelmoivat. Mutta suurin plussa, joka vei voiton kaikista edellä mainituista, oli se, että hän vihasi Heatheriä ja hänen porukkaansa yhtä syvästi kuin minäkin. Ja hän oli varmasti ainoa koko koulusta minun lisäkseni.
    ”Se, mitä teit tänään ruokalassa, oli aika vakavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman ei-vakavalta. Vakavuuttani vähensi varmasti myös se, että olin napannut käteeni kirsikan makuisen toffeenauhan, jota mutustin olevinaan seksikkäästi.
    ”Niin no, ääripäät tekevät vaikutuksen”, hän vastasi. No, ainakin minuun se teki vaikutuksen. Ei kuka tahansa uskaltanut uhmata koulun komeimpia älykääpiöitä – Ramia ja Kurtia. ”Halusitko kirsikan vai kokiksen makuisen jäähilejuoman?” hän jatkoi vaihtaen puheenaihetta ennen kuin ehdin vastata hänelle.
    ”Kirsikan.” Kirsikan ja sinut, lisäsin mielessäni.
    Ostettuaan minulle kirsikanmakuisen jäähilejuoman hän saattoi minut ulos ja muistin Heatherin odottavan minua. Odottakoot. Omapahan oli syynsä, kun pisti minut hakemaan hänen sapuskoitansa.
    Pysähdyimme vanhan ja likaisen näköisen moottoripyörän vierelle. Jasonin istuttua sille, tajusin sen kuuluvan hänelle, mahtavaa! Olin aina pitänyt niin sanotuista ”pahoista pojista”.
    ”Hieno pyörä”, päätin tokaista. Omaperäistä.
    ”Luontaisetu isäni rakennusfirmalta. Olet varmasti nähnyt firman mainoksen”, hän sanoi kuin moottoripyörä luontaisetuna olisi aivan tylsää ja kaikinpuolin normaalia.
    ”Dean... Omistaako isäsi Big Bud Dean Constructionin?” kysyin hämmentyneenä. Big Bud Dean Construction oli tunnettu, hyvin iso firma, jonka alaa olivat kaikenlaiset raivaus-, purku-, ja räjäytystyöt. Jokainen amerikkalainen tiesi firman!
    ”Muuttaminen on varmasti rankkaa”, jatkoin vakavampaan sävyyn tajuttuani ettei Jason ollut yhtä innoissani kuin minä.
    ”Ihmisten elämät ovat niin tasaisia. Onko sinun elämäsi sitten täydellistä?” hän selvästikin halusi vaihtaa puheenaihetta. Kaiken tuon ulkokuoren alla olikin herkkä ja haavoittunut poika. Kuinka suloista.
    ”Tottakai...”, vastasin sarkastisesti. ”Olen nytkin menossa yliopistobileisiin.” Katsahdin autoon, jossa Heather odotti selvätikin kärsimättömänä. Töötätköön hän auton torvea minkä ehtii, mutta minulla on juttu kesken erittäin hyvännäköisen kundin kanssa enkä aio Heatherin pilata sitä, ajattelin päättäväisenä. Silti tuo torven ääni palautti minut takaisin maanpinnalle ja kiirehdin jatkamaan:
    ”Ei, ei se täydellistä ole. En oikein pidä ystävistäni”, sanoin ja väänsin suuni väkinäiseen hymyyn. Ilmaisu ”en oikein pidä ystävistäni” oli kyllä todellista vähättelyä. Tunsin enemmän samaistumista ja yhteenkuuluvuutta kohta jo lopussa olevaan jäähilejuomaani kuin Heatheriin.
    ”Minäkään en järin paljoa heistä pidä”, Jason sanoi ja huokaisi syvään. Näin hänen yrittävän pitää suurimman osan mölyistä mahassaan, olivathan Heather kumppaneineen vielä toistaiseksi ystäviäni. Ja vielä pieni osa minusta halusi olla niin kuin hän. Jason ei näyttänyt pitävän siitä seikasta, joten yritin epätoivoisesti sössöttäen korjata tilanteen:
    ”Se on vähän niin kuin työ. He ovat työkavereitani ja työmme on vain olla suosittuja sun muuta...”
    ”Taitaa olla loman paikka”, hän vastasi ja sytytti tupakan liioitellun hitaasti.
    Kyllä. Oli aika pitää taukoa Heatheristä ja keskittyä oman elämäni elämiseen. Kiitos ideasta Jason.

2. Luku (osa 2) - Jason Dean

”Aiotko syödä tämän? Mitä poikaystäväsi sanoi, kun muutit?” Ram vittuili Jason Deanille tunkien sormensa siihen ällöttävään kouluruuaksikin kutsuttuun limamössöön. ”Vastaa mulkku!” Kurt lisäsi hänen mielestään hyvinkin uhkaavaan ja pelottavaan sävyyn. Jason vain katsoi noita kahta idioottia alta kulmiensa eikä vaivautunut vastaamaan. Häntä huvitti Kurtin ja Ramin machoilu, ainoa pelottava asia heissä oli Kurtin isot jalat ja Ramin ruma pärstä. Ilman baseball takkeja heitä ei edes tunnistaisi koulun suosituimmiksi jalkapallonpelaajiksi. Heissä oli suurin piirtein yhtä paljon munaa kuin sokeassa koiranpennussa, ei siis järin paljoa.
    ”Ram, eikö ruokalassa olekin homokielto?” Kurt virnuili ottaen sormensa pois limamössöstä pyyhkien sen liioitellun hitaasti Jasonin naamaan.
    ”Kusipäille on silti avoimet ovet, vai?” Jason vastasi hymy naamallaan. Hän tiesi, että saisi Kurtin ja Ramin helposti ärsyyntymään, siihen ei todellakaan paljoa vaadittu. Nytkin heidän kasvoillaan oli erittäin hämmentyneet, mutta vihaiset ilmeet. He eivät olleet tottuneet ykkösluokkalaisiin, jotka hyppivät heidän nenillensä.
    ”Mitä sanoit, mulkku?” Ram kysyi raivoissaan.
    ”Toistan,” Jason sanoi rauhallisesti hymyillen ja nousi ylös. Hän veti taskustaan paukkupanoksilla ladatun käsiaseen ja painoi liipasinta. Painoi toisenkin kerran. Ensimmäisellä kerralla osoittaen Ramia, toisella kerralla Kurtia. Hah, pelästyttipähän heidät sen verran pahasti etteivät vähään aikaan varmasti tule aukomaan päitään. Ja Jason Deanille ei todellakaan kannattanut aukoa päätään. Ei ainakaan kahdesti.

”Ei häntä potkita pois, erotetaan vain viikoksi”, Ann totesi hänelle tuttuun rauhalliseen, mutta iloiseen sävyyn, kun puhuimme Jasonista ja koulun ruokalassa sattuneesta ampumisvälikohtauksesta. Jason oli todellakin säikäyttänyt kaikki minut mukaan lukien, kun olin kuullut laukauksen lähdettyäni ruokalasta. Kaikki olivat huojentuneita kuullessaan, että hän käytti vain paukkupanoksia. Muuten hänet erotettaisiin kokonaan enkä näkisi häntä enää ikinä.
    Olimme pelaamassa Heatherin, Lisan ja Annin kanssa krokettia takapihallani. Sitä he aina tulivat pelaamaan meille, sillä muilla ei ollut siihen tarvittavia välineitä. Lisäksi se oli ainoa syy miksi he ylipäätään vaivautuivat meille asti. Ehkä minun pitäisi hävittää koko kroketinpeluu -välineet, ettei Heather tunkeutuisi elämäni lisäksi kotiininkin.
    ”Hän käytti oikeaa asetta, linnaan vain”, Heather sanoi ilkeästi. Juuri sellainen repliikki, jota häneltä saattoi odottaa. Hän ei ikinä toivonut mitään hyvää yhtään kenellekään tai millekään, paitsi tietenkin itselleen. Hän ei edes pitänyt koiranpennuista. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen, joka ei pidä koiranpennuista on joko julma tai hullu. Ja kappas vain, Heather oli niitä molempia!
    ”Nehän olivat paukkupanoksia”, yritin puolustella tulevaa unelmieni prinssiä, vaikka tiesin, että oli täysin turhaa asettua Heatheriä vastaan. Ennen en olisi tässä tilanteessa sanonut mitään, mutta nyt olin jo lopen kyllästynyt nuolemaan Heatherin persettä yrittäen olla niin kuin hän. Ehkä juuri sen takia olin alkanut ärsyttää Heatheriä normaalia enemmän. Nytkin hän katseli minua ilkeästi alta kulmiensa heilutellen kirkkaanpunaista krokettimailaansa. Ehkä hän oli huomannut pienen sisäisen kapinani häntä vastaan. Oli miten oli, haluaisin vain haistattaa hänelle pitkät ja alkaa elää omaa elämääni. Se oli helpommin sanottu kuin tehty.
    ”Jason vain pilasi parit boxerit, ei ehkä edes sitä. Lähtevätkö pissaringit valkaisemalla?” Yritin tehdä koko Jasonin ampumistapauksesta vitsin. No, ainakin Ann ja Lisa nauroivat vaikkakin Heatherin tympääntyneen ilmeen nähdessä hekin hiljenivät varsin nopeasti. Oli se outoa kuinka yhden ihmisen vaikutus muihin voi olla niin suuri, että sillä saisi koko kaupungin hiljaiseksi.
    Heather löi punaista palloaan – koska Heatherin oli aina saatava olla punainen – ja osui suoraan Lisan vihreään palloon.
    ”Lyötkö kahdesti, vai krokkaatko?” Lisa kysyi aivan kuin pelkäisi Heatherin lyövän häntä itseään. Sekään ei tosin ollut mahdoton ajatus. Pelko saada mailasta päähän oli täysin aiheellista ottaen huomioon Heatherin tämän hetkisen ärsyyntymisen määrän.
    ”Mikä sinua vaivaa, Lisa? Söitkö aivokasvainta aamupalaksi? Ensin halusit punaisen pallon, vaikka tiedät, että se on aina minulla. Tottakai minä krokkaan idiootti”, Heather sanoi ääni vielä kurissa pysyen, mutta selvästi raivoissaan. Hän laittoi pallonsa Lisan palloon kiinni ja krokkasi tämän ainakin kymmenen metrin päähän kivisen suihkulähteemme taakse, josta Lisa ei varmana saisi sitä ihan heti takaisin peliin mukaan. Pihamme oli kuin viidakko, äiti oli viime vuonna lievästi sanottuna hieman innostunut kasveista ja kaiken maailman suihkulähde-härpäkkeistä. Harmi vain, että hän oli jättänyt keskelle pihaa tilaa kroketin pelaamiselle ihan vain minun ja ”ystävieni” vuoksi.
    Heatheristä huomasi etten ollut vielä yltänyt aivan hänen suosituimpien listalle. Ennen sinne pääseminen oli jokaisen suurin unelma minut mukaan lukien. Eikai minulle ollut vain tapahtunut sellainen pieni asia nimeltä aikuistuminen? Kauneuden, suosion, rahan ja ennen kaikkea Heatherin arvostus oli vaihtunut itsenäisyyden ja oman järjen arvostamiseen. Harmi vain, että olin jo vaihtanut vanhat hyvät ystäväni, kuten Betty Finnin, koulun ärsyttävimpiin kukkoilijoihin. Betty oli paras ystäväni yläasteella, hän oli oikeasti ja ennen kaikkea rehellisesti mukava ihminen. Kaipasin niitä aikoja aina välillä.
    ”Sinun vuorosi, Lisa,” Heather jatkoi pilkallisesti. Lisa katsoi häntä kuin alkaisi itkemään – voi tyttöparkaa, hän oli aina ollut jotenkin niin herkkä Heatherin vittuilulle. Toisaalta, sitä piti vain kestää, jos halusi kuulua Heatherin johtamaan ”koulun vaikutusvaltaisimpaan porukkaan”. Näin silti Lisassa jotain, mitä hän ei ollut vielä näyttänyt muille, jonkin sisäisen voiman, jolla hän vielä joskus tulisi olemaan Heatherin yläpuolella, ehkä jopa kukistamaan tämän.
    ”Ei tule onnistumaan!” Ann huuteli Lisalle kaikkea muuta kuin kannustavasti, kun Lisa asteli pallonsa luo. Lisa veti syvään henkeä, löi, katsoi pallonsa ensin pompahtavan suihkulähteestä pihamme isoon koivuun ja siitä suoraan Heatherin pallon viereen. Osui ja upposi. Heatherin ilme oli näkemisen arvoinen. Vaikken kroketista välittänytkään, tämä oli kaikkien aikojen paras ottelu. En ikinä muutenkaan ollut ymmärtänyt lajin viehätystä, lyödään palloa toisensa perään muovisten tikkujen lävitse. Juuri sopivan yksinkertaista ottaen huomioon Heatherin vähäisten aivosolujen määrän. Hah.