2. Luku (osa 2) - Jason Dean

”Aiotko syödä tämän? Mitä poikaystäväsi sanoi, kun muutit?” Ram vittuili Jason Deanille tunkien sormensa siihen ällöttävään kouluruuaksikin kutsuttuun limamössöön. ”Vastaa mulkku!” Kurt lisäsi hänen mielestään hyvinkin uhkaavaan ja pelottavaan sävyyn. Jason vain katsoi noita kahta idioottia alta kulmiensa eikä vaivautunut vastaamaan. Häntä huvitti Kurtin ja Ramin machoilu, ainoa pelottava asia heissä oli Kurtin isot jalat ja Ramin ruma pärstä. Ilman baseball takkeja heitä ei edes tunnistaisi koulun suosituimmiksi jalkapallonpelaajiksi. Heissä oli suurin piirtein yhtä paljon munaa kuin sokeassa koiranpennussa, ei siis järin paljoa.
    ”Ram, eikö ruokalassa olekin homokielto?” Kurt virnuili ottaen sormensa pois limamössöstä pyyhkien sen liioitellun hitaasti Jasonin naamaan.
    ”Kusipäille on silti avoimet ovet, vai?” Jason vastasi hymy naamallaan. Hän tiesi, että saisi Kurtin ja Ramin helposti ärsyyntymään, siihen ei todellakaan paljoa vaadittu. Nytkin heidän kasvoillaan oli erittäin hämmentyneet, mutta vihaiset ilmeet. He eivät olleet tottuneet ykkösluokkalaisiin, jotka hyppivät heidän nenillensä.
    ”Mitä sanoit, mulkku?” Ram kysyi raivoissaan.
    ”Toistan,” Jason sanoi rauhallisesti hymyillen ja nousi ylös. Hän veti taskustaan paukkupanoksilla ladatun käsiaseen ja painoi liipasinta. Painoi toisenkin kerran. Ensimmäisellä kerralla osoittaen Ramia, toisella kerralla Kurtia. Hah, pelästyttipähän heidät sen verran pahasti etteivät vähään aikaan varmasti tule aukomaan päitään. Ja Jason Deanille ei todellakaan kannattanut aukoa päätään. Ei ainakaan kahdesti.

”Ei häntä potkita pois, erotetaan vain viikoksi”, Ann totesi hänelle tuttuun rauhalliseen, mutta iloiseen sävyyn, kun puhuimme Jasonista ja koulun ruokalassa sattuneesta ampumisvälikohtauksesta. Jason oli todellakin säikäyttänyt kaikki minut mukaan lukien, kun olin kuullut laukauksen lähdettyäni ruokalasta. Kaikki olivat huojentuneita kuullessaan, että hän käytti vain paukkupanoksia. Muuten hänet erotettaisiin kokonaan enkä näkisi häntä enää ikinä.
    Olimme pelaamassa Heatherin, Lisan ja Annin kanssa krokettia takapihallani. Sitä he aina tulivat pelaamaan meille, sillä muilla ei ollut siihen tarvittavia välineitä. Lisäksi se oli ainoa syy miksi he ylipäätään vaivautuivat meille asti. Ehkä minun pitäisi hävittää koko kroketinpeluu -välineet, ettei Heather tunkeutuisi elämäni lisäksi kotiininkin.
    ”Hän käytti oikeaa asetta, linnaan vain”, Heather sanoi ilkeästi. Juuri sellainen repliikki, jota häneltä saattoi odottaa. Hän ei ikinä toivonut mitään hyvää yhtään kenellekään tai millekään, paitsi tietenkin itselleen. Hän ei edes pitänyt koiranpennuista. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen, joka ei pidä koiranpennuista on joko julma tai hullu. Ja kappas vain, Heather oli niitä molempia!
    ”Nehän olivat paukkupanoksia”, yritin puolustella tulevaa unelmieni prinssiä, vaikka tiesin, että oli täysin turhaa asettua Heatheriä vastaan. Ennen en olisi tässä tilanteessa sanonut mitään, mutta nyt olin jo lopen kyllästynyt nuolemaan Heatherin persettä yrittäen olla niin kuin hän. Ehkä juuri sen takia olin alkanut ärsyttää Heatheriä normaalia enemmän. Nytkin hän katseli minua ilkeästi alta kulmiensa heilutellen kirkkaanpunaista krokettimailaansa. Ehkä hän oli huomannut pienen sisäisen kapinani häntä vastaan. Oli miten oli, haluaisin vain haistattaa hänelle pitkät ja alkaa elää omaa elämääni. Se oli helpommin sanottu kuin tehty.
    ”Jason vain pilasi parit boxerit, ei ehkä edes sitä. Lähtevätkö pissaringit valkaisemalla?” Yritin tehdä koko Jasonin ampumistapauksesta vitsin. No, ainakin Ann ja Lisa nauroivat vaikkakin Heatherin tympääntyneen ilmeen nähdessä hekin hiljenivät varsin nopeasti. Oli se outoa kuinka yhden ihmisen vaikutus muihin voi olla niin suuri, että sillä saisi koko kaupungin hiljaiseksi.
    Heather löi punaista palloaan – koska Heatherin oli aina saatava olla punainen – ja osui suoraan Lisan vihreään palloon.
    ”Lyötkö kahdesti, vai krokkaatko?” Lisa kysyi aivan kuin pelkäisi Heatherin lyövän häntä itseään. Sekään ei tosin ollut mahdoton ajatus. Pelko saada mailasta päähän oli täysin aiheellista ottaen huomioon Heatherin tämän hetkisen ärsyyntymisen määrän.
    ”Mikä sinua vaivaa, Lisa? Söitkö aivokasvainta aamupalaksi? Ensin halusit punaisen pallon, vaikka tiedät, että se on aina minulla. Tottakai minä krokkaan idiootti”, Heather sanoi ääni vielä kurissa pysyen, mutta selvästi raivoissaan. Hän laittoi pallonsa Lisan palloon kiinni ja krokkasi tämän ainakin kymmenen metrin päähän kivisen suihkulähteemme taakse, josta Lisa ei varmana saisi sitä ihan heti takaisin peliin mukaan. Pihamme oli kuin viidakko, äiti oli viime vuonna lievästi sanottuna hieman innostunut kasveista ja kaiken maailman suihkulähde-härpäkkeistä. Harmi vain, että hän oli jättänyt keskelle pihaa tilaa kroketin pelaamiselle ihan vain minun ja ”ystävieni” vuoksi.
    Heatheristä huomasi etten ollut vielä yltänyt aivan hänen suosituimpien listalle. Ennen sinne pääseminen oli jokaisen suurin unelma minut mukaan lukien. Eikai minulle ollut vain tapahtunut sellainen pieni asia nimeltä aikuistuminen? Kauneuden, suosion, rahan ja ennen kaikkea Heatherin arvostus oli vaihtunut itsenäisyyden ja oman järjen arvostamiseen. Harmi vain, että olin jo vaihtanut vanhat hyvät ystäväni, kuten Betty Finnin, koulun ärsyttävimpiin kukkoilijoihin. Betty oli paras ystäväni yläasteella, hän oli oikeasti ja ennen kaikkea rehellisesti mukava ihminen. Kaipasin niitä aikoja aina välillä.
    ”Sinun vuorosi, Lisa,” Heather jatkoi pilkallisesti. Lisa katsoi häntä kuin alkaisi itkemään – voi tyttöparkaa, hän oli aina ollut jotenkin niin herkkä Heatherin vittuilulle. Toisaalta, sitä piti vain kestää, jos halusi kuulua Heatherin johtamaan ”koulun vaikutusvaltaisimpaan porukkaan”. Näin silti Lisassa jotain, mitä hän ei ollut vielä näyttänyt muille, jonkin sisäisen voiman, jolla hän vielä joskus tulisi olemaan Heatherin yläpuolella, ehkä jopa kukistamaan tämän.
    ”Ei tule onnistumaan!” Ann huuteli Lisalle kaikkea muuta kuin kannustavasti, kun Lisa asteli pallonsa luo. Lisa veti syvään henkeä, löi, katsoi pallonsa ensin pompahtavan suihkulähteestä pihamme isoon koivuun ja siitä suoraan Heatherin pallon viereen. Osui ja upposi. Heatherin ilme oli näkemisen arvoinen. Vaikken kroketista välittänytkään, tämä oli kaikkien aikojen paras ottelu. En ikinä muutenkaan ollut ymmärtänyt lajin viehätystä, lyödään palloa toisensa perään muovisten tikkujen lävitse. Juuri sopivan yksinkertaista ottaen huomioon Heatherin vähäisten aivosolujen määrän. Hah.