Jason Dean

2. Luku (osa 1)
Jason Dean

Tuntui, että tämän päivän ruokatunti olisi kestänyt ikuisuuden. Ehkä se kestikin, ehkä olin ajautunut painajaiseen, joka ei tulisi ikinä päättymään. Kuinka dramaattista.
    Katsoin kelloa toiveikkaana ja ilokseni tajusin välituntia olevan jäljellä enää vaivaiset viisi minuuttia. Mutta vielä ennen sitä riemun hetkeä, jolloin kellot soisivat vihaisesti ja käskisivät joka ikisen tunnilleen, Heather oli käskenyt minun ja Annin hakemaan hänen ruokalaan jääneen takkinsa. Ja koska en todellakaan ollut väittelytuulella, tein työtä käskettyä ja hipsin nöyrästi Annin kanssa ruokalaan päin. Tai no, jos rehellisiä ollaan, ainoa asia joka esti minua uhmaamasta Heatherin käskyä, oli se, että heti jättimäiseen ruokalaan astuttaessa, oikeassa nurkassa, istuisi se hyvännäköinen uusi kundi ruskeine silmineen ja hiuksineen. Saattoihan hän olla jo liuennut tunnilleen, mutta jokin pikkuinen ääni pääni sisällä sanoi, että hän istuisi siinä edelleen.
    Olin jo kokonaan unohtanut Annin, mutta hänen äänensä sai minut havahtumaan unelmoinnista takaisin tähän hetkeen:
    ”Hei Veronica…” hän aloitti epävarmana vilkuillen ympärilleen aivan kuin olisi aikeissa kertoa jotain, mitä kukaan muu ei saisi missään nimessä kuulla.
    ”Mitä Ann?” kysyin ja mielenkiintoni oli jo valmis kuuntelemaan, vaikka mielikuvitukseni ei ollut vielä päästänyt irti haaveilusta.
    Ann katsoi minua hetken ja olin jo aivan varma, ettei hän sanoisikaan mitään, kunnes hänen suunsa aukeni nopeasti kuiskaukseen:
   ”Mitä mieltä olet Heatheristä? Onko hänestä sinun mielestäsi tullut… no, määräilevä tai jotain?”

   Purskahdin kovaääniseen nauruun, ja jotenkin sain räkätykseni lomasta sanottua:

   ”Ai tullut? Ai määräilevä? Ann, hänhän on aina ollut määräilevä! Hyvin, hyvin lievästi sanottuna. Ja sinä tiedät aivan hyvin, mitä mieltä minä nykyään olen hänestä!”
    ”No, siksi minä kysyinkin… Minusta on vain vaikuttanut siltä, ettet yhtäkkiä haluisikaan olla Heatherin porukassa. Eikä hän aina ole ollut sellainen”, Ann yritti puolustella, mutta näin hänen naamastaan, ettei hän itsekään uskonut tuota paskaa. Ann oli aina ollut vähän hiljaisempi ja siksi pidinkin hänestä paljon enemmän kuin Heatheristä tai Lisasta. Hänessä piili vielä se kahdeksasluokkalainen tyttö, joka ei ikinä halunnut pahaa kenellekään ja pukeutui aina lempiväriinsä – keltaiseen. Halu olla kuin Heather oli vain peittänyt tämän suloisen kiharapäisen tytön hyppysellisellä ilkeyttä ja ylemmyydentunnetta. Minusta tuntui, että Annillakin oli jo ikävä tuota tyttöä.
    ”Ann, älä nyt viitsi olla naurettava! Sano yksikin hyvä asia, jonka Heather on tehnyt.”
    Syntyi hiljaisuus, jonka jälkeen Ann antoi periksi, mutta ei sanonut mitään. Hänen päässään oli vielä järjen ja oman tahdon rippeitä, joita Heather ei ollut ehtinyt varastaa, nyt olin siitä varma. Minusta tuntui, että oma pikkuinen sisäinen kapinani oli tarttunut Anniinkin, eri tavalla vain. Hän halusi pois Heatherin vallasta, mutta minä halusin kukistaa tuon vallan.

   Askelemme kaikuivat jo hiljalleen tyhjenevällä käytävällä, kun muutaman sekunnin hiljaisuus muuttui jo painostavaksi, painostavaksi muutaman kymmenen sekunnin hiljaisuudeksi. Yritin miettiä, mitä Annille voisi sanoa ja mitä ei. Hän kantelisi kuitenkin kaiken sanomani Heatherille, sillä hän oli vielä toistaiseksi Heatherille uskollinen. Tajusin jo sanoneeni vähän liikaa, joten päätin olla sanomatta enää mitään.
    Ikuisuudelta tuntuneen ja läpi lukemattomien lokeroiden ohi kulkemamme matkan jälkeen olimme vihdoinkin ruokalan ovella. Mielestäni katosivat Heather, Heatherin takki, Ann, Lisa ja oikeastaan aika lailla kaikki muukin, kun pysähdyin heti ruokalaan astuttuani. Täysin avoimesti ja häpeilemättä, jäin tuijottamaan Häntä. Omasta mielestäni erittäin seksikkäästi ja flirttailevasti tietenkin, todellisuus oli varmaankin jotain aivan muuta. No, toivottavasti hän osasi arvostaa lievästi sanottuna säälittävää yritystäni yritystäni.
    Ann, joka tuli aivan perässäni, huomasi ilmeisesti tuijotukseni, koska hänen kasvoilleen levisi mairea hymy. Hymy, joka levisi hänen kasvoilleen aina kun oli hänen mielestään hyvä aika parittaa kaksi yksinäistä sielua yhteen.
    ”Et kai kuolaa Veronica?”
    En noteerannut hänen kysymystään millään tavalla, jatkoin vain intensiivistä tuijotustani.
    ”Hän on Jason Dean. Olemme samalla historiankurssilla”, Ann jatkoi.
    ”Viimeisen lounaskyselyn aika”, sanoin hiljaa mielessäni - tai ehkä jopa äänen - lähtiessäni kävelemään poikaa kohti. Kumma kyllä, tuo matka tuntui vieläkin pidemmältä kuin äsköinen matka ruokalaan, vaikka laskujeni mukaan tähän kului askeleita vain seitsemäntoista, ruokalaan tullessa varmasti kymmeniä, ellei satoja kertoja enemmän. Koulumme oli nimittäin hyvin, hyvin iso.
    ”Terve, Jason Dean”, kuului upea aloitusrepliikkini. Ei minua ainakaan rohkeudestani voinut syyttää, täydet pisteet siitä.
    ”Tervehdys vaan”, Jason vastasi pieni hymy huulillaan ja huomasin hänen mittailevan minua katseellaan. Ei sillä ettenkö olisi samaan aikaan tehnyt omia mittailujani. Tummat hiukset vedetty geelillä taakse, tuuheat kulmakarvat, salaperäisesti välkehtivät silmät ja upein hymy koko universumissa (ei myöskään sillä, että olisin nähnyt jokaisen tällä planeetalla elävän ihmisen hymyn, mutta tuosta ei vain yksinkertaisesti voinut pistää paremmaksi).
    Hän vilkaisi nopeasti taakseni jäänyttä Annia ja vain hetkessä hänen hymynsä oli kadonnut. Sen tilalle ilmestyivät kurtistuneet kulmakarvat ja kireäksi viivaksi vetäytynyt suu, kunnes hän hetken hiljaisuuden jälkeen kysyi:
    ”Oletko yksi heistä?”
Hänen ei tarvinnut tarkentaa, mitä tarkoitti ilmaisullaan ”yksi heistä”, sillä hän tiesi aivan hyvin minun tajuavan mitä hän sillä tarkoitti. Hetkeäkään epäröimättä vastasin:
    ”En”, eikä siinä ollut tippaakaan valetta (ainakaan kauheasti). Olin kaikkea muuta kuin yksi heistä, vaikka ei ehkä päälle päin siltä aina näyttänytkään. Hänen ilmeensä viesti, että hän taas puolestaan ei uskonut sanaakaan siitä, mitä sanoin, joten kiirehdin jatkamaan:
    ”Olen Veronica. Veronica Sawyer.” Hän vain nyökkäsi vastaukseksi ja jäi ilmeisesti odottamaan, että jatkaisin upeasti alkanutta puheenvuoroani.
    ”Tämä saattaa vaikuttaa todella tyhmältä kysymykseltä…” aloitin, mutta hän keskeytti:
    ”Tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassakaan.” Hymyilin vain, ja jatkoin tuijottaen suoraan hänen silmiinsä.
    ”Saat 5 000 000 dollaria, mutta avaruusolennot uhkaavat tuhota Maan samana päivänä. Mitä teet?”
   Hetken hän vain tuijotti minua kummastuneen näköisenä, mutta lopulta vastasi:
    ”Tuo oli typerin kysymys, jonka olen ikinä kuullut. Mutta, jos todella haluat tietää, soutaisin keskelle järveä tequila-pullon, saksofonini ja Bachin kanssa.”
    ”Kuinka hienoa”, sain sanottua mielenkiintoni – kerrankin aidon sellaisen - keskeltä. Tältä maapallolta löytyi sittenkin ihmisiä, jotka ovat sekä hyvännäköisiä, hauskoja, että fiksuja. Mahtavaa! Ensimmäisen kerran tämä tuhatpäinen ruokala vaikutti jotenkin viihtyisältä ja kotoisalta, kerrankin halusin jäädä sen ällöttävän ruskeiden seinien sisälle.
    Ja juuri kun aloin miettiä, kuinka tämä hetki oli pelastunut niin täydellisesti muuten pieleen menneen päiväni, Heather laukkaa paikalle. Ilmeisesti hänen tilaamansa takinkuljetuspalvelu oli aivan liian hidas kuljetuksessaan.
    ”Tule jo Veronica!”
    Onneksi juuri nyt kukaan ei voisi enää pilata päivääni, ei edes Heatherin kaakatus.
    ”Nähdään”, tokaisin Jason Deanille idioottimaisen leveästi hymyillen.
    ”Takuulla”, hän vastasi vinkaten silmäänsä, mikä sai minut haukkomaan henkeäni, kiljumaan kuumuudesta ja hyppimään onnellisuudesta. Tietenkin vain vertauskuvallisesti, ulkoisesti pidin viileän imagoni ja kävelin Heatherin perään ulos ruokalasta kiltisti tunnilleni aivan kuin äskeinen tapaaminen olisi ollut minulle vain arkipäivää. Tunsin itseni niin kevyeksi ja iloiseksi, tuntui kuin olisin voinut kikattaa ja höpöttää yhtä paljon kuin jonkin typerän peliohjelman tekorusketuksen ja liian valkaistujen hampaiden omaava juontaja. ”Osallistu peliin niin voit voittaa tämän namupalan, joka tunnetaan myös nimellä Jason Dean! Soita numeroon 696969!”
    Niin iloinen minä olin. Pelottavaa, mutta totta.