OS: Mä hajosin ja mä itkin

En ole ikinä oikeen harrastanu tota novellien kirjottamista, mutta tossa yks päivä päätin kokeilla ja tällänen siitä sitte synty. En myöskään ole ikinä ennen kirjoittanut mitään tämän tyylistä, joten antakaa armoa! :'D Kaikki kommentit ja kritiikki ovat kuitenkin enemmän kuin tervetullutta!

Mä hajosin ja mä itkin

Se oli kesä -98. Me oltiin rakastuneita, eikä voitu pitää näppejämme saatika sitte silmiämme erossa toisistamme. Päivät kulu kaupungilla ja rannan auringossa, yöt hikisten lakanoiden välissä. Me elettiin unelmaa. Me tiedettiin, että meillä olis aikaa vaan se kesä, ja se kesä oli omistettu henkeen ja vereen vaan meille. Ei me haluttu ajatella tulevaa, sitä mustaa möykkyä, jonka me kuitenkin tiedettiin odottavan jossain päin tulvaisuutta. Me elettiin joka päivä toisillemme. Se oli rakkautta.

Kaikki alko, ku kesän ekana päivänä mulle iski ihan hitonmoinen jäätelönhimo. Sotkin pyörälläni ainakin sen viis kilsaa kaupunkiin päin, missä olis lähin – ja ainoa – jätskikiska. Asteita oli päälle kolmekymmentä ja olin ihan varma, et kuolisin perille päästyäni. Olin mä varmasti aikamoinen näky, tukka likasena ja meikit hien voimasta naamalle valunneina. Mut mä en välittäny, niin paljon mä sitä jäätelöä halusin.
   Iskin pyörän katukivetykseen ja hyppäsin lennosta pois pyörän selästä. Ei se rikki menis, ajattelin miettien niitä kaikkia kovakouraisia otteita, joilla olin tuota pyörää sen pitkän eliniän aikana kohdellu. Kiskalla oli jonoa, mahtavaa. Asetuin kiltisti sen hännille ja yritin pyyhkiä silmäkulmastani mustaa kajaalia edes vähän siistimpään kuosiin. Mua ärsytti etten ollut pakottanut Katjaa ja Lissua tänne kitumaan mun kanssa.
   Mietin kuumeisesti, ottaisinko sitruuna-lakua vai toffeejäätelöä. Se taisi olla vaikein päätös pitkään aikaan. En mä ikinä kantanu huolta mistään, se ei vaan ollut mulla tapana. Mutta kun kyse oli jäätelöstä, piti harkita tarkkaan ja huolella. Koko reissu olisi hukkaan heitetty, jos tajuaisin mansikkatötterö kädessä halauavanikin rommirusinaa. Valinnanvaikeuden edessä ajattelin tarkistaa olisko mulla kolikoita kahteen palloon. Kerranhan sitä täällä vaan eletään, isällä oli aina tapana sanoa. Ujutin käteni taskuun, johon olin tunkenut kukkaroni viimeisine kolikkoineen – tai johon olin ainakin luullut tunkevani ne. Juuri nyt käteni haroi paniikissa vain tyhjää taskua, kolikoista ei ollut tietoakaan. Voi hemmetin hemmetti, mä ajattelin. Olin ihan varma, että olin ottanut ne mukaan. Käännyin nopeasti lähteäkseni takaisin pyörälle ja törmäsin yllättäen johonkin, tai pikemminkin johonkuhun. Ja tuolla jollakulla näytti olevan minun kukkaroni kädessä.
   ”Anna tänne se senkin varas! Näytät sen verran rikkaalta, että ois sulla itelläkin varaa ostaa oma jäätelös!” huusin tuohtuneena ja repäisin kukkaron pojan kädestä.
   ”Olin just tuomassa tätä sulle. Pyöräilin sun perässä tänne ja näin ku tää tippu sulta”, poika vastasi naurahtaen ihmetellen raivonpuuskaani.
   ”Ai sitä ollaan varkaan lisäksi vielä stalkkerikin?” tokaisin sarkastisesti jo vähän rauhottuneena. Ei noin söpölle vain pojalle voinut olla vihainen.
Siinä mä seisoin, meikit pitkin naamaa ja tukka sekaisin tuijottamassa syötävän hyvännäköstä kundia häveten silmät päästäni. Siitä häpeästä se kaikki alko.

Ei menny ku muutama viikko ja me oltiin rakastuneita. Kaikkihan meille nauro, ja sano ettei se tuu kestämään. Mut mä tiesin niiden olevan väärässä. Tää kestäis läpi minkä tahansa, oli se sitte raivoova mutsi ja teinien seksivalistus. Se kuulostaa kliseiseltä, mut me oltiin luodut toisillemme. Me ei eletty unelmaa, me elettiin elämää. Ihan oikeeta elämää eikä mitään kermakakku-hattara-unelmia. Me oltiin omia itsejämme – kustiin vessanovi auki ja riideltiin siitä, kumpi pesee pyykit. Mut se oli just sitä, mitä mä halusinki. Ei tekopyhää teeskentelyä, ei hienostelua. Kuka muka on väittänyt ettei voisi olla umpirakastunut arkeensa, sillä sitä mä olin. Enkä koskaan ollut tai tulisi olemaan onnellisempi. Kaikki oli tässä, kaikki oli nyt.
   Mut olishan mun pitänyt tietää ettei kukaan ansainnut tollasta onnea, että joku tulis ja ottais sen multa pois ennemmin tai myöhemmin. Ja mun kohdalle se valitettavasti tapahtu ennemmin.

Oli meiän kuukausipäivä ja me oltiin just vietetty ihana päivä pyöräillen ympäri kyliä. Aurinko oli paistanu kilpaa meiän hymyjen kanssa ja kaikki oli hyvin, kaikki oli niin kuin pitikin. Illalla me poikettiin sen kämpille niin ku meillä oli joka päivä tapana tehä, istua sen pikkuyksiössä ja kuunnella vanhoja kasetteja mankasta. Niin me tehtiin tälläki kertaa.
   Se otti mut sen viereen ja katto mua hellästi niillä sen sinisenharmailla silmillä. Se katto niin syvälle, että olin varma, että se näkis mun sielun jokasen sopukan ja salaisimman piilopaikan.
   ”Emilia...”, se sano hitaasti enkä tienny, mitä odottaa. ”Mun täytyy kertoo sulle jotaan.” Tiesin, ettei tollanen lause ikinä luvannut hyvää, sen verran mä kuitenkin antiromantikkona olin kattonu romanttisia komedioita.
   ”Mä oon sairas”, se lopultaki sano pitkän hiljaisuuden jälkeen.
   ”Miten niin sairas?” kysyin hämmentyneenä ehkä maailman tyhmimmän kysymyksen. Ihan terveeltä se oli viime päivät vaikuttanut.
   ”Niinku... tosi sairas, mä en elä enää pitkään”, se sai lopultaki sanottua. Ei elä enää pitkään? Mitä se oikeen höpötti? Meillähän oli kaikki hyvin ja me oltiin yhdessä. Mehän selvittäis mistä vaan, niin me oltiin sovittu, ajattelin kummastuneena.
   ”Mä en nyt yhtään ymmärrä, mitä sä yrität sanoa”, intin vastaan enkä suostunut hyväksymään sanoja, jotka niin selvästi olin jo kerran kuullut.
   ”Mä yritän sanoa, että mä hitto soikoon kuolen kohta, Emilia! Mitä ymmärrettävää siinä oikeen on?” se alko yhtäkkiä huutamaan ja näin siinä yhtäkkiä uuden puolen, pelon. Mä katoin sitä silmiin ihan hiljaa monta minuuttia. Tai ehkä vain pari sekuntia, mutta minuuteilta se meistä molemmista tuntu. Hiljalleen sen sanat uppos mun tajuntaan ja mä hajosin. Mä hajosin ja mä itkin, itkin koko yön.

Hautajaiset oli elokuun vikana viikonloppuna. Mä en menny, Joonas oli aina vihannu hautajaisia. Sen mielestä ne oli tekopyhiä rahojenryöstö -juhlia, ihan niinku häätki. Me oltiin sovittu, ettei ikinä pidettäis niitä, mentäis vaan maistraattiin parin frendin saattueessa.
   Se oli sanonu viettävänsä koko elämänsä mun rinnalla, ja niin se tekiki. Se sano et me kestettäis läpi kiven ja jään, ja niin me kestettiin. Se ei ikinä ollut valehdellu mulle. Mut sitä mä en tajunnu, et kuolema ois tuhat kertaa vahvempi ku kivi ja jää. Ja sen läpi me ei kestetty.